Marraskuussa 2013 Lievestuoreella luokkaan astui aivan eri opettaja kuin piti. Hän esitteli itsensä Pekkalan Hannuksi ja alkoi puhua mahdollisuudesta lähteä Saksaan kuljetusalan harjoitteluun kuukaudeksi Heinloth-logistiikkayritykseen. Näin kaikki alkoi ja minulla meni melkein 10 sekuntia kunnes tajusin ilmoittautua vapaaehtoisena matkaan, vaimollekin muistin mainita asiasta seuraavana päivänä ja ylipäätään melko harvalle tuli kerrottua asiasta. Kun luokassa oli vielä toinenkin innokas, Pitkäsen Lauri, niin me päätettiin lähteä kokeilemaan jotain uutta ja jännää kun kerran mahdollisuus annetaan.
Seuraavaksi täytettiin eri määrä hakemuksia ihan englannin kielellä. Kieltämättä hakemusten teko oli jo hyvää Englannin preppausta ja siitä oli hyötyä jatkossa. Kolmas kaveri, Juho Malinen varastopuolelta, tuli mukaan oman erityisalansa hommiin. Näin sitten aloitimme maaliskuun alusta työharjoittelun.
Pari viikkoa ennen lähtöä Juhon kanssa varattiin juna- ja lentomatkat Müncheniin ja takaisin, kun Lauri vielä harjoitteli Helsingissä puoliperärekan hienouksia. Matkaan lähdettiin 1.3. klo 13:15 Jyväskylästä Juhon kanssa junalla Tampereen kautta Tikkurilaan ja linja-autolla lentokentälle, missä Lauri meitä jo odotti. Lento Mücheniin meni hyvin, vastassa meitä oli Pekkalan Hannu, joka esitteli meille kaupunkia. Sunnuntaina ajelimme vuokra-autolla Rothiin ja Heinlothin terminaalille tapaamaan Hartmut Eberhardtia. Herr Eberhadt kierrätti meitä terminaalissa ja näytti kuljetuskalustoa ja lopuksi vei meidät majapaikkaamme, mikä oli erittäin viehättävä pieni Gasthaus, missä meidän käytössä oli koko yläkerta keittiöineen kaikkineen.
Maanantaiaamuna Hannu ajoi meidät terminaalille, missä Herr Eberhardt odottelikin jo meitä ja samoin tein hän vei minut rekka-autolle, millä aloittaisin ensimmäisen viikon työharjoitteluni. Kuljettaja/oppaanani toimi Ramon, puoliksi puertoricolaissukuinen liki 60-vuotias hyvin kokenut kuljettaja. Hän toimi myös kouluttajana yhtiössä, mikä tuli hyvin selville jatkossa. Ramonin kanssa vietinkin seuraavat 6 päivää rekka-autossa yötä päivää, ajaettiin Saksasta Italiaan edestakaisin kolme kertaa. Italiassa kohteet olivat Milanon, Padovan, Bergamon ja Trevison ympäristössä. Saksassa ajelimme Nürnbergin lähiympäristössä ja Rothin terninaalissa.
Reissussa Ramon oli todella tiukka ja vaativa opettaja. Hän lähti siitä ajatuksesta, että minä en osaa mitään ja kaikki aloitettiin alusta, mikä oli minusta oikein hyvä, vaikka välillä vähän ärsyttävääkin. Kuitenkin kun opintomatkalla oltiin, niin otin tietenkin kaikki nöyrästi vastaan ja opin kannalta. Liikenne Saksassa ja varsinkin Italiasssa olikin tyystin erilaista kuin kotisuomessa, Saksassa piti olla todella aktiivinen, liikenne oli järjestelmällistä ja kaikki olettivat, että jokainen kuljettaja toimisi niin kuin pitäisi, liikenteeseen piti mennä mukaan eikä odotella. Ramonin opin mukaan, peili oli tärkein väline rekassa Saksassa, sillä eteenpäin kaikki menee samalla tavalla, mutta takaapäin tulijoita ja nopeuksia et välttämättä kerkiä huomaamaan, jos et tarkkaile koko ajan peiliä. Nopeudet moottoritiellä olivat niin suuria, että yllätykset tulevat aina perästäpäin.
Italian liikenne oli aivan erilaista, kaikki Italialaiset ovat opportunisteja, he näkevät jokaisessa autonvälissa aina jonkun mahdollisuuden joko mennä eteen tai välistä tai sitten ohittaa. Vilkkua ei käytetty kääntymisen apuna, vaan hätävilkkuina(!?), mutta kun oppi Italialaisen ajorytmin, niin kyllä siellä pärjäsi. Kyllähän Italiaanot kuitenkin ymmärsivät väistää isoa autoa, kun vaan antoi hyvissä ajoin ymmärtää mitä olit tekemässä.
Ensimmäisen viikon parasta antia oli Alppien ylitys, ensimmäiset kerrat menivät täysin ihastellessa. Itävallan läpi meni kaksi reittiä, Itäinen Villochin tie ja toinen keskeltä Innsbruckin ja Brennerin solan läpi. Villochin reitillä ajettiin usean tunnelin läpi, kaksi niistä oli yli kymmen kilometrin pituista ja reitti vei itäiseen Italiaan Udineen. Reitti oli hiukan pidempi ja meni Slovenian rajan vierestä, todella kaunis tie, mutta turhan paljon tunneleita. Innsbrukin/Brennerin reitti on pääväylä ja todella kovalla liikenteellä, Innsbrukin jälkeen kohti Brennerin solaa moottoritie kulkee käytännössä siltaa pitkin, joka mutkittelee korkealla laakson ylärinteellä. Pudotusta saattoi parhaimmillaan olla yli 200 m ja kerran laskettelurinne meni sillan ali. Molemmat reitit nousevat korkeimmillaan yli 1300 metriin, korkeammalle kuin Suomen korkein paikka, Halti-tunturi (1306m)!
Italiassa minä tykkäsin kovasti lämmöstä, sitä piisasi koko neljän viikon ajan todella hyvin. Päivisin auton mittari näytti aina yli 20, parhaimmillaan suojaisessa paikassa 5.3. Milanon liepeillä 27 celsiusastetta. Kyllä kelpasi, vaan paikalliset kulkivat talvitakit ja pipot tiukasti yllään kun minulla oli mielessä shortsit. Italian lämmin kevät korostui vielä viimeisellä viikolla, kun Saksassa ja Itävallan Alpeilla satoi yhtenä päivänä lunta. Brennerin solassa sitä tuli kerralla useampi kymmenen senttiä, joten suola- ja aura-autot olivat kovasti työllistettyjä ja saivatkin pidettyä tiet moitteettomassa kunnossa.
Työn tekeminen Saksassa oli hyvin paljon samanlaista kuin Suomessa, kaikki oli hyvin järjestettyä ja aikataulutettua. Saksalaisten rytmiin oli Suomalaisena helppo sopeutua, ollaanhan me Suomalaiset samalla tavalla kellossa kiinni ja luotetaan pääsääntöisesti sovittujen asioiden hoitamiseen ajallaan. Italiassa kaikki oli taas toisin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Vaikka olimme niin sanotussa teollistuneessa ja sivistyneessä Italiassa eli Lombardiassa, niin paikallisten tapa toimia oli silti hämmästyttävän kiireetöntä, niin kuin aikataulut ei heitä millään tavalla kiinnostaisi, niin kuin ei kiinnostanutkaan. Italialaisten ”five minutes” tai ”una momento” oli vähintään tunti lisää, siis minimissään, joskus melkein koko päivä.
Heinlothin kuljetuskalusto oli suhteellisen uutta, Daf- ja Man-merkkisiä, pääosin manuaalivaihteistolla(?) varustettuja, sekä puoliperä- että täysperäautoja. Puoliperä, eli rekka-autot olivat kapelli-varusteilla, siis pressukatoksilla ja täysperäyhdistelmät irtokontti-tekniikalla. Autot olivat ihan kivoja ajaa ja varsinkin Mannin hyttitilat oli mahtavat nukkumamielessä. Muutenkin Keski-Euroopassa käytännössä kaikki rekat olivat jo uusia euro5-standardin omaavia autoja, jopa euro6kin näkyi liikenteessä. Tämä selittyy korkeilla tiemaksuilla: vanhoilla autoilla, joissa päästöt ovat korkeammat ja muutenkin suurimpiin kaupunkeihin ei kerta kaikkiaan saanut ajaa, jos ei ollut vähintään euro4 tai euro5- luokitusta.
Minulla oli ilo ajaa viiden eri kuskin kanssa neljän viikon aikana, siinä tuli tutustuttua oikein hyvin erilaisiin persooniin. Kuljettajat ajattamisjärjestyksessä olivat:
1. Ramon, 25 vuotta Heinlothilla ajanut veteraani, joka kohtuullisesti osasi englantia ja antoi kovasti oppia. Autona oli Daf 460 4-vaihteinen manuaali kapelli-kärryllä.
2. Cristian, 10 vuotta samassa firmassa ja erittäin mukava heppu, puhui myös hyvää englantia. Cristian ajoi vakioreittiä Udineen täysperävaunu-yhdistelmällä, veturina oli Daf 410 automaattivaihteistolla. Harmikseni tein vain yhden keikan Italiaan hänen kanssaan.
3. Florian, 6 vuotta kokemusta ja toimi lähinnä tuuraajana eri reiteillä. Viikon aikana ajoimme Italian Padovan aluetta ja sain kokea myös nurnbergin lähijakelua, mikä oli myös erittäin virkistävää. Allamme oli taas Daff 410 täysperä-yhdistelmä.
4. Kai, 10 vuotta kokemusta. Kai tuli Itä-Saksan puolelta, puhui hyvää englantia, teki erittäin hyvää ruokaa ja koitti syöttää minua ”rekkamieskokoon” viikon aikana, olin kuulemma liian hoikassa kunnossa vaativaan kuljettajatyöhön. Autona meillä oli ”brand new” Daf 460 kapellikärryllä.
5. Eduardo, 10 vuotta kokemusta Heinlothtilla.
6. Kirsikkana kakussa oli ”Edu”, venäjän-saksalainen Siberiassa syntynyt, vain Saksaa tai Venäjää puhuva kuljettaja. Sukunimi Sahlsted kertoo, että mies syntymäpaikastaan huolimatta, ei Venäläiseltä vaikuttanut. Edu oli vanhaa volgan-saksalaista sukua, jotka oli ”kotiutettu” sodan aikana lähemmäksi Tyyntämerta. Viikon aikana meille kehittyi jonkimmoinen kommunikointitapa, missä puhuttiin Saksan, Englannin, Venäjän ja Suomen sekoitusta. Kummallisinta jutussa oli, että loppuviikosta ymmärsimme toisiamme melko sujuvasti ja kävimme pitkiäkin keskusteluja eri aiheista, aika jännää! Edulla oli reissun paras rekka-auto minun mielestäni, Man 440 3-vaihteinen manuaali, mutta miten hienosti vaihteet toimivatkaan, ja se kapiini, miten siellä oli hyvät tilat. 5 tähteä!
Edellä mainittujen autojen perässä olevat numerot kertovat moottorin tehon. Tehoilla oli suuri merkitys, koska nousut olivat pitkiä ja välillä todella jyrkkiä. Hirmu tykkejä ei tietenkään olisi tarvittu, koska hitain rekka määrittää nopeuden, kun kerta ohittaa ylämäissä ei saanut ja nopeusrajoitukset ylämäessä oli 60 km/h, ja alamäkeen 40 km/h. Silti turhuus paistoi monesta läpi, kun alla piti olla markkinoiden tehokkainta kalustoa, vaikka yhdistelmä kokonaismassa sai olla n.40 tn, Suomessa sentään n.70 tn, eli vähän niin kuin haulikolla itikoita ammuttaisiin.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin reissu. Meidän oli aika ruveta valmistautumaan kotimatkaan. Siihen valmistautumiseen varasimme perjantain, koska meidän oli tehtävä raportit ja pakattava tavarat yms. Junamme Mücheniin lähtisi lauantaiaamulla klo 5:56 Rothtista ja lento kohti Frankfurtia klo 12 ja siitä edelleen Helsinkiin. Kun junamme tuli Jyväskylään klo 21:55 oli meidän neljän viikon urakkamme päätöksessään, ja voin sanoa, että hiukan tuntui kivalta istua illalla saunassa!
Lopputulemana koko reissusta on sanottava, että kannatti! Välillä oli rankempaa, niin kuin pitikin, joskus oli kuin lomalla olisi ollut. Kokemuksia tuli roppakaupalla laariin, mistä niitä on hyvä ammentaa jatkossa eri vahvuuksina esille. Mutta vaikka täyttä työntekoa koko matka oli, mahtui siinä tietysti myös vähän vapaa-aikaakin joukkoon. Käytiin jalkapalloa katsomassa (mikä oli huikea kokemus junamatkoineen ja vieraanvaraisine saksalaiskannattajineen), tutustumassa Nürnbergiin ja Mücheniin ja ennen kaikkea saatiin kivasti kontaktia paikallisiin Baijerilaisiin ihmisiin. Kaikesta kävi ilmi, että saksalaiset arvostavat kovasti suomalaisia ja että meillä on tosi kova maine siellä todellisina super-eurooppalaisina.
Varmasti suosittelen kaikille vastaavaa opintomatkaa, jos on vain mahdollista lähteä. Pitää muistaa ottaa mukaan vaan ennakkoluuloton jämäkkä asenne ja iloinen positiivinen mieli. Kannattaa olla myös ylpeä suomalaisuudesta, se on kovaa valuuttaa ihan missä päin maailmaa vaan ja jokainen meistä vielä voi sitä parantaakin.
Ari Kauppinen
