Teksti: Reija Kivelä ja Minna Kamberg
Opiskellessaan puutarhuriksi Jämsän ammattiopiston Puutarha-, luonto- ja ympäristöalalla oppisopimusopiskelijana Minna Kamberg kuuli mahdollisuudesta suorittaa osan työssä oppimisesta ulkomailla. Hän kiinnostui Uudesta Seelannista, koska eräs vanhemman kurssin opiskelija oli ollut siellä työssä oppimassa edellisenä vuonna. Samoin maa tarjosi mahdollisuuden järkeviin työtehtäviin talviaikana. Suomessa vastaavana aikana ei olisi ollut mahdollista suorittaa vastaavia puutarha-alan töitä.
Minna otti yhteyttä oppilaitoksen kansainvälisten asioiden yhteysopettajaan Jari Järvenrantaan. Keskusteltuaan hänen kanssaan Minna otti edelleen yhteyttä oppisopimustoimistoon, ja siellä suhtauduttiin myönteisesti oppisopimusopiskeluun ulkomailla. Neuvotteluissa oppilaitoksen ja toimiston välillä sovittiin, että käytännön järjestelyt hoitaa oppilaitos. Molemmat osapuolet sopivat tukevansa opiskelijan työssä oppimista apurahalla.
Opiskelija löysi työssäoppimispaikkansa WWOOF-järjestön Uuden-Seelannin yksikön kautta. Jäsenmaksun maksettuaan pääsee selaamaan jäsenyrityksiä; Minna laittoikin sähköpostia muutamaan eri paikkaan.
Ensimmäisenä Minnan toivelistalla oli Coromandelin niemimaalla, pohjoissaarella sijaitseva Pepper Tree Nursery, jonka omistavat John ja Trish Uffindell. Taimisto muistuttaa toiminnaltaan hyvin paljon Minnan työpaikkaa Suomessa, joten tilaisuus päästä tekemään jotain samanlaista – mutta samalla aivan erilaista! – työtä kiehtoi ja houkutti erittäin paljon.
Viikon kuluttua taimistolta saatiinkin viestiä, että he ottavat Minnan mielellään kuudeksi viikoksi oppiinsa, joten matkan suunnittelu saattoi alkaa.
Työhön taimistolla kuuluivat monipuolisesti aivan kaikki tehtävät, joita suinkin työnkuvaan voi lukea. Minna oppi ottamaan pistokkaita (arviolta 3500 kpl) ja käsittelemään jokaisen kasvin pistokkaat niiden vaatimalla tavalla. Esimerkiksi grevillean pistokkaille käytetään eri multaseosta kuin useimmille muille, sillä ne eivät kestä ollenkaan fosfaattia. Lisäksi Minna kouli, purkitti, säkitti, istutti ja pakkasi taimia. Mielenkiintoisen tästä melko arkisen kuuloisesta työstä teki se, että eri kasveilla oli eri vaatimukset astioilleen. Esimerkiksi kameliat tulee koulia ja istuttaa aina mahdollisimman pieniin purkkeihin, sillä se auttaa niitä muodostamaan mahdollisimman tiheän juuriston, kun se muuten tekisi vain yhden ns. paalujuuren. Toisessa ääripäässä taas hebet tulee laittaa mahdollisimman väljään purkkiin, koska ne tekevät juuria hullun lailla ja tukehtuvat alta aikayksikön liian pieneen purkkiin.
Opiskelija teki lannoitusta, kastelua, leikkausta, taimiston astiataimimaan uudelleenjärjestelyä, siivosi kasvihuoneita, opasti puutarharyhmiä, pakkasi ja purki taimia markkinoille ja takaisin, palveli asiakkaita, haravoi, siivosi ja onnistui jopa myymään kasveja tietämyksensä perusteella (!). Kitkeminen oli varsinainen puhdetyö, jota sai tehdä aina ja kaikkialla. Myös näytepuutarhan kunnossapito oli tärkeä osa työtä, joten päivät kuluivat siellä(kin) sangen nopeaan kitkien, lannoittaen, istuttaen, leikaten, siistien, valokuvaten (taimiston nettisivuille) ja jäniksiä karkottaen. Mutta varsinaisen yllätyksen Minna koki taimien purkitusvaiheessa, kun isännät ripottelivat purkin mullan pinnalle Rout-nimistä ainetta, joka näytti aivan kuivahiivalta. Tämä aine nimittäin esti rikkaruohojen siemeniä itämästä! Uskomatonta! Mutta tietenkään esimerkiksi hyvin vesivartisille perennoille sitä ei voinut käyttää, koska se olisi vahingoittanut myös itse kasvia.
Mielenkiintoisin ero Suomen taimistoviljelyyn löytyi varmaankin kastelujärjestelmästä, sillä siinä missä Suomessa ongelmana on järjestelmän kalkkiutuminen, Uudessa-Seelannissa tapellaan levättymistä vastaan. Eli suuttimet irrotetaan säännöllisin väliajoin (n. kaksi viikkoa), putsataan ja laitetaan takaisin. Lisäksi kastelujärjestelmässä kulkevaan veteen sekoitetaan ruokasoodaa, joka tuhoaa leväitiöitä. Ruokasoodaa sekoitetaan myös suoraan kasvualustaan ennen kylvöjä /istutuksia, jotta levän muodostuminen saadaan minimoitua.
Taimiston omistajat (joiden luona opiskelija asui) olivat myös äärimmäisen mukavia ihmisiä ja ottivat asiakseen viedä Minnaa eri paikkoihin ja ”sivistää” suomalaista Uuden-Seelannin elämästä yleensä. Heidän mukanaan hän pääsi myös tutustumaan Uuden-Seelannin vanhimpaan, taimia itse tuottavaan taimistoon, Lyndaleen. Opiskelija kertoo: ”Jotain asian kiinnostavuudesta kertoo kai se, että minulle varatun puolen tunnin sijaan päädyimme tuotannosta vastaavan henkilön kanssa kiertämään paikkaa puolitoista tuntia! Ja pääsin heidän uutiskirjeeseensä!”.
Vapaat viikonloput Minna käytti yleensä joko taimiston omistajien kanssa markkinoilla käymiseen tai matkusteli omatoimisesti kiinnostaviin kohteisiin. Suurimpana kiinnostuksen kohteina olivat tietysti maan puutarhat ja -puistot, maorikulttuuri ja eläimistö. Matkoillaan hän tapasin upeita, uusia ihmisiä (ja jopa yhden suomalaisen!), oppi uusia taitoja (kuten sen, miten flaxista punotaan nauhaa) ja teki asioita, joita varmastikaan kovin moni ei elämässään pääse tekemään, kuten syömään mansikkamuffinia sammuneen tulivuoren huipulla ja astelemaan samalla vuorella, jonne Frodo kuljetti sormuksen!
Minna toteaa matkan jälkeen: ”Kaiken kaikkiaan vaihtoni kuusi viikkoa olivat elämää suurempi kokemus, ja suosittelen vaihtojakson suorittamista lämpimästi kaikille opiskelijoille, joilla siihen on mahdollisuus. Uudessa tilanteessa ja maassa oppii paljon itsestään, paikallisesta kulttuurista, ihmisistä, erilaisista tavoista (työ- ja käytös-) ja saa parhaassa tapauksessa elinikäisiä muistoja ja ystäviä. Ja aina kannattaa muistaa uusiseelantilainen tapa suhtautua vastoinkäymisiin tai muuten vaan hankaliin tilanteisiin: no worries! Eli vapaasti suomennettuna: ei hätää! =)”
Lisätietoja: Reija Kivelä