MAUNU: Työelämä on arkinen kumppani, jonka hyvät ja huonot puolet pitää jakaa
Työllisyys on suomalaisen politiikan kenties tärkein teema. Työllisyyden edistäminen on paitsi Sipilän hallituksen, myös useamman sitä edeltäneen hallituksen keskeinen tavoite. Tausta-ajatuksena on, että työllisyysastetta nostamalla turvataan julkisen talouden kestävyys ja talouskasvu. Myös ammatillisen koulutuksen reformia perustellaan työllistyvyyden parantamisella, työelämävastaavuuden lisäämisellä ja työelämän palvelemisella.
Aina ei kuitenkaan ole selvää, mitä työelämän tarpeet oikeastaan ovat ja kuinka niitä voitaisiin konkreettisesti edistää. Niinpä tutkin, missä yhteydessä tai merkityksessä ammatillisen koulutuksen työntekijät puhuvat työelämästä – millaisina työelämä ja sen tarpeet ilmenevät koulutusta toteuttaville ammattilaisille?
Meneillään olevassa tutkimushankkeessani olen haastatellut yhteensä 72 ammatillista opettajaa, opiskelijahuollon työntekijää, koulutuspäällikköä sekä johtajaa eri oppilaitoksista ja aloilta. Haastatteluissa keskusteltiin haastateltavien arkityöstä, opiskelijoista sekä ammatilliseen koulutukseen vaikuttavista tekijöistä. Suoraan työelämästä ei haastatteluissa kysytty, mutta silti haastateltavat mainitsivat sanan ‘työelämä’ kaikkiaan 315 kertaa. Tämä kertoo, että työelämä on vaikutusvaltainen teema ammattikoulutuksen toimijoille – siitä puhutaan, vaikkei kysyttäisikään. Tämä heijastaa työelämän vahvaa asemaa ammatillisessa koulutuksessa ja yhteiskunnassa.
Analyysi toi esiin neljä erilaista puhetapaa tai kehystä, joiden puitteissa koulutuksen toimijat käsittelivät työelämää. Puhetavat ovat osin jännitteisessä suhteessa keskenään, ja monesti erilaiset, ristiriitaisetkin näkemykset yhdistyvät samojen ihmisten puheissa. Työelämä on ammatillisen koulutuksen toteuttajille ambivalentti, kaksikasvoinen aihe.
Ensimmäinen puhetapa esittää työelämän autenttisena ja tärkeänä, jopa ylivertaisena oppimisympäristönä. Se on “se oikee työelämä” (hyvinvointialan opettaja), jota kouluilla ei voida toteuttaa ja jonka kanssa hakeudutaan siksi yhteistyöhön. Samalla työelämäkokemus ja -osaaminen on opettajien oman ammattitaidon ja auktoriteetin keskeinen lähde. Opettajat arvioivat ja arvostavat itseään ja välillä toisiaankin sen perusteella, kuinka hyvin he hallitsevat oikean työelämän käytäntöjä.
Toinen työelämän kehystys liittyy opiskelijoiden kasvuun ja yhteiskuntaan kiinnittymiseen – työelämä nähdään opiskelijoiden tulevaisuutena. Kun opiskelijoiden elämä etenee, he itsestään selvästi menevät työelämään. Osaltaan tämä liittyy ajatukseen työelämän autenttisuudesta. Kun työelämä ja siihen osallistuminen koetaan “siksi oikeaksi” elämäksi, se ilmenee luontevasti myös opiskelijoiden normaalitilana aikuisuudessa. Asiassa on myös moraalisia puolia, joita aiemmassa tutkimuksessa on kuvattu työntekijäkansalaisuuden käsitteellä. Työntekijäkansalaisuus viittaa oikeuksiin, joiden ajatellaan kuuluvan palkkatyöhön ja veronmaksuun osallistuville kansalaisille. Samalla työntekijäkansalaisuus viittaa riippumattomuuteen yhteiskunnan palvelu- ja tukijärjestelmistä, itsellisyyden ja omillaan pärjäämisen ihanteeseen. Oman tutkimukseni valossa työntekijäkansalaisuuden ihanteet ovat vahvoja ammatillisen koulutuksen kentällä – myös ammattiopiskelijoiden itsensä keskuudessa.
Työelämästä puhutaan ammattikoulutuksen kentällä myös kriittisesti. Kolmas yleinen puhetapa työelämästä esittää sen toimintaympäristönä, joka ohjautuu puhtaasti liiketaloudellisista periaatteista. Opiskelijoiden haasteita “työelämä ei kattele yhtään, siellä on ihmisten rahat kyseessä” (palvelualan opettaja). Siksi se, että ammatillista koulutusta ollaan siirtämässä yhä enemmän työpaikoille, nähdään usein ongelmalliseksi koulutuksen kasvatus- ja sivistystehtävän kannalta. Työelämän ei uskota olevan niistä kiinnostunut, vaikka nämä tehtävät on kirjattu lakiin ammatillisesta koulutuksesta siinä, missä työelämän palveleminenkin. Kun koulutusta kehitetään työelämän ehdoilla, “kysymys inhimillisen kasvun kehittämisestä on jäänyt ihan toissijaiseksi” (opiskelijahuollon työntekijä).
Neljäs tapa, jolla ammattikoulutuksen toimijat käsittävät työelämän, on arkinen yhteistyökumppani. Työelämän kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä opiskelijoiden työssäoppimisen, työpaikoilla tapahtuvien osaamisen näyttöjen sekä näihin liittyvän kehittämisen merkeissä. Arkisuus terminä viittaa myös siihen, että yhteiselo ei aina ole ruusuilla tanssimista. Kuten edellä on kuvattu, työelämään liitetään niin hyviä kuin kyseenalaisempiakin asioita. Ja kuten kaikissa kumppanuuksissa, arjessa on jaettava kumppanin paremmat ja huonommat puolet. Neljäs puhetapa ikään kuin summaa kolme aiempaa ja esittää ne kaikki jokapäiväisinä arjen asioina.
Arkinen kumppanuus on osuva vertaus työelämän ja ammattioppilaitosten yhteistyölle myös siksi, että siinä yhteistyö nähdään vuorovaikutteisena suhteena. Niin kuin mikä hyvänsä suhde, myös ammattikoulutuksen ja työelämän suhde edellyttää kestääkseen vastavuoroista tarpeiden ja toiveiden huomiointia sekä molemminpuolista joustoa. Oman tutkimukseni perusteella suhde ammattikoulutuksen ja työelämän välillä ei kuitenkaan ilmene täysin tasapuolisena. Työelämän vaatimukset ja paineet nähdään itsestään selvinä ja oikeutettuina, ja ammatillisen koulutuksen nähdään luonnollisesti palvelevan niitä. Sen sijaan ammatillisen koulutuksen kasvatus- ja muut yhteiskunnalliset tehtävät ilmenevät työelämälle usein toissijaisina, eikä työelämän odoteta osallistuvan niihin. Tästä näkökulmasta ammatillisen koulutuksen odotetaan huomioivan ja joustavan työelämää enemmän.
Toimiva työelämä on välttämätöntä yhteiskunnan toimivuudelle ja ammatillisen koulutuksen tulee valmistaa opiskelijoita myös työelämään. Mutta amis on muutakin – kasvun tukemista ja ohjausta, yhteiskuntaan kiinnittämistä ja syrjäytymisen ehkäisyä, mitä mikään muu yhteiskunnan instituutio ei toteuta samassa mitassa. Siksi ammatillisen koulutuksen tulee olla myös ylpeä siitä, että se palvelee muutakin kuin työelämän taloudellisia intressejä ja näin kantaa valtavan suurta yhteiskuntavastuuta. Jos ammatillinen koulutus rakentaa itselleen identiteettiä pelkkänä työelämän palvelijana, se asemoi itsensä työelämästä riippuvaiseksi, jopa sille alisteiseksi toimijaksi. Silloin myös ammattikoulutuksen resurssit ja muut toimintaedellytykset voivat tulla riippuvaisiksi työelämän muuttuvista suhdanteista, ja vastaavasti koulutuksen muita tehtäviä saatetaan jatkossa ymmärtää ja tukea yhä heikommin. Tästä kärsisi lopulta myös ammattikoulutuksen työelämätehtävä.
Hyväksi työntekijäksi kasvaminen edellyttää samoja valmiuksia kuin kaikki muukin kasvaminen ja yhteiskuntaan kiinnittyminen. Oman tutkimukseni mukaan myös työelämän edustajat pitävät keskeisinä työelämätaitoina vuorovaikutusvalmiuksia, itseohjautuvuutta sekä sitoutumista yhteisiin pelisääntöihin – selvästi enemmän kuin vastavalmistuvan opiskelijan substanssiosaamista. Niinpä ammattikoulutuksen tehtävät eivät ole vastakkaisia, vaan toisiaan täydentäviä ja laajentavia. Tämän toivoisi olevan mielessä näin eduskuntavaalien alla, ja etenkin uutta hallitusohjelmaa laadittaessa.
Antti Maunu (tutkijatohtori, Turun yliopisto) tekee etnografista tutkimusta ammatillisen koulutuksen arjesta ja sen toimivuudesta. Blogisarjassa hän kertoo tutkimuksensa tuloksia ja niiden antia ammatillisen koulutuksen kehittämiselle.
