MAUNU: Reformin ongelmat ja ratkaisut

Ammatillisen koulutuksen reformi on toimeenpanovaiheessa. Kuten kaikki suuret muutokset, reformi aiheuttaa onnistumisia ja onnettomuuksia. Jotkut kokevat voittavansa ja jotkut häviävänsä.

Myös media on herännyt kuluvana syksynä raportoimaan ammattikoulutuksesta poikkeuksellisen paljon. Aiempina vuosina ja vuosikymmeninäkään ammatillisen koulutuksen arki ei ole kiinnostanut samassa määrin kuin nyt. Ja sävy on mediassa synkkä. Reformia kuvataan paljolti onnettomuuksien, menetysten ja koettujen tappioiden kautta.

Reformin ongelmien esiintuonti on tärkeää. Nyky-yhteiskunnassa johtaminen on paljolti mielikuvien markkinointia, kansalaisten ja työntekijöiden vakuuttamista siitä, että tehdyt tai aiotut päätökset ovat hyviä. Näinhän myös reformia valmistelu- ja päätösvaiheissa markkinoitiin. Nyt, kun reformin toimeenpano näyttää tuottavan monenlaisia ongelmia, on aiheellista kysyä, eikö ongelmia ollut näköpiirissä ja eikö niihin olisi voitu varautua aiemmin. Mediakeskustelu muistuttaa, että myyvien mielikuvien lisäksi ison muutoksen läpiviemisessä tarvitaan yhtä ja toista muutakin.

Tämän syksyn mediakeskustelussa on myös yksi yhteinen piirre aiemman keskustelun kanssa. Se ei esitä tilanteeseen sen enempää konkreettisia ja käytännöllisiä ratkaisuja kuin aiempikaan keskustelu. Medialle tuntuu riittävän, että se saa osansa ihmisten huolista, minkä jälkeen se voi unohtaa haastateltavat arkensa ongelmiin. Media ei peräänkuuluta tai etsi vastausta siihen, kuinka ongelmissa olevien ihmisten asiaa voitaisiin parantaa. Ratkaisujen hakeminen ja vaatiminen jää median ulkopuolelle ja muiden toimijoiden vastuulle.

Omasta tutkijanäkökulmastani mediassa esitellyt negatiiviset kokemukset, huolet ja ongelmat liittyvät muutamaan perusteemaan. Tuntumani mukaan myös kentällä monet ongelmat liitetään näihin kysymyksiin. Onneksi niihin liittyy ongelmien lisäksi konkreettisia ratkaisuja.

1. Yksilöllisten opintopolkujen ja ryhmämuotoisen opetuksen yhdistäminen. Opintopolkuja henkilökohtaistetaan vauhdilla, mutta oppilaitoksissa ei edelleenkään anneta yksityisopetusta. Käytännössä tästä seuraa, että opetustilanteet ja -ryhmät joustavat ja muuttuvat jatkuvasti, kun ryhmien kokoonpanot muuttuvat. Jonkin yksittäisen opiskeluryhmän jäsenillä voi olla opintojen aikana hyvinkin erilaisia opiskelutilanteiden ja -ryhmien yhdistelmiä.

Tämän kuvion saaminen toimimaan oppilaitoksen tasolla on ensi sijassa pedagoginen kysymys, ja sen onnistuminen voi vaatia myös opettajien täydennyskoulutusta ja muuta valmennusta siinä, missä opiskelijoiden ohjausta. Mitä yhdenmukaisemmat käytännöt oppilaitoksen kaikilla opettajilla on ryhmien ohjaamiseen ja hallintaan, sitä helpompaa ryhmien välillä siirtyminen on myös opiskelijoille. Pohjaltaan tämä on konkreettinen, arkityön organisointiin liittyvä asia.

2. Syrjäytymisen ehkäisyn ja ammattiin kasvattamisen suhteet. Ammatillisella koulutuksella on lain mukaan useita tavoitteita, eikä niiden yhdistäminen ole aina yksinkertaista. Siinä, missä joku opiskelija on liki valmis ammattilainen, toiselle on saavutus päästä peräkkäisinä päivinä kouluun. Kuitenkin molempia opiskelijoita pitää kohdella samojen periaatteiden mukaan.

Kaikkien opiskelijoiden täytyy oppia oikeat ammatilliset rutiinit voidakseen valmistua. Jotta he voivat oppia riittävät ammatilliset valmiudet, heidän on opittava monia muitakin rutiineja kouluun tulemisesta ja opiskelukaverien kanssa keskustelemisesta alkaen. Toisia on ohjattava enemmän jo perusrutiinien osalta, mutta se onnistuu pohjaltaan samoilla keinoilla kuin monimutkaisten työteknisten valmiuksien ohjaaminen. Tämäkin on pedagogiikkaa: järkevästi järjestettyä, johdonmukaista kasvattamista ja ohjausta. Aina ei tietenkään ole selvää, kuinka tällainen pedagogiikka saadaan käytännössä toimimaan. Mutta jos asia määritellään konkreettiseksi, arjen työprosessien ja oikeanlaisten rutiinien organisoinnin kysymykseksi, siihen on helpompaa löytää ratkaisuja kuin silloin, jos ei edes tiedetä, mitä ylipäänsä pitäisi tehdä.

3. Opettajien tukeminen työprosessien muutoksessa ja työnkuvan rauhoittaminen. Kuten edellä on kuvattu, käytännön opetustyön näkökulmasta reformi tärähtää eniten opettajien arjen työprosesseihin, niiden organisointiin ja koordinointiin. Samoin ovat tehneet myös reformia edeltäneet muutokset, organisaatiouudistukset ynnä muut. Toimintatavat ja tavoitteet muuttuvat toistuvasti, mikä hankaloittaa arjen pyörittämistä. Työtehtävien kirjo kasvaa, mikä syö aikaa perustehtävältä eli pedagogiselta työskentelyltä opiskelijoiden kanssa.

Koska pedagogiikka on pohjaltaan sitä, mitä opettajat arjessaan tekevät, arjen työprosessien selkeyttäminen ja parantaminen on luultavasti tehokkain tapa ratkaista reformin ongelmia. Opettajille on annettava riittävästi ohjausta, valmennusta ja resursseja tehdä ne pedagogiset muutokset, joita on tarpeen tehdä. Samalla muutoksille, niiden harjoittelulle, yritykselle ja erehdykselle on annettava reilusti aikaa ja tilaa jokapäiväisessä työssä. Reformilla ei pitäisi olla niin kiire, että ihmisten arki ja sen käytännöt eivät ehdi sen mukaan. Silloin reformille ei jää enää mitään, mitä muuttaa.

Myös opettajien työnkuvasta ja tehtävistä voi olla syytä käydä perusteellinen ja kriittinen keskustelu: kuinka paljon ja mitä muuta siihen pitäisi sisältyä kuin opiskelijan kohtaamista, ohjaamista ja ammatillista kasvattamista eri kentillä? Koska koulutuksen tarkoitus on määritelty laissakin ensi sijassa opiskelijoiden kautta, kaikki muu voidaan nähdä sille toissijaisena.

Arjen työprosessien organisointi ja kehittäminen on koulutuksen järjestäjien sekä niitä ohjaavan yhteiskunnan vastuulla – ei haasteissa painivien opettajien itsensä. Aiemmassa blogissani esitin, että hyvä ohjenuora opettajien ja koko reformin johtamiselle on kohdella opettajia samoin periaattein, jotka reformissa ohjaavat opiskelijoiden kohtaamista.

Tätä tarkoittaa paljon puhuttu pedagoginen johtaminen. Kyse ei ole niinkään siitä, että pitäisi keksiä jatkuvasti uusia, loisteliaita malleja. Kyse on siitä, että tunnistetaan kunkin oppilaitoksen, osaston tai tiimin omat toimintatavat ja työkulttuurit, ja lähdetään kehittämään niitä pitkäjänteisesti ja realistisesti. Tähän voi olla järkevää etsiä asiantuntemusta ja osaamista myös oman oppilaitoksen ulkopuolelta niin kuin esimerkiksi opiskelijoiden haasteisiin vastattaessa.

—- Tämä tilannekuva reformin ongelmista ja ratkaisuista ei suinkaan ole kattava, ja moni näkee varmasti kulman takana uusiakin haasteita. Luulen silti, että ammatillinen koulutus ja reformi toimisivat merkittävästi paremmin, jos edes nämä käytännölliset kysymykset ratkaistaisiin kunnialla. Kuten opiskelijoiden ohjauksessa, myös opettajien työn kehittämisessä on ensin saatava tietyt perusrutiinit toimimaan, jotta monimutkaisemmat harjoitukset voisivat onnistua. Voi myös olla, että perustyön toimiessa tarve monimutkaisemmille manöövereille vähenee. Reformin onnistumisen kynnyskysymys voikin olla oikeiden perusasioiden tunnistaminen ja tekeminen, ei suinkaan suuret ja haastavat juoksutukset.

Antti Maunu (tutkijatohtori, Turun yliopisto) tekee etnografista tutkimusta ammatillisen koulutuksen arjesta ja sen toimivuudesta. Blogisarjassa hän kertoo tutkimuksensa tuloksia ja niiden antia ammatillisen koulutuksen kehittämiselle.

You may also like...

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *