MAUNU: Reformin uusi vuosi

Joulu ja vuodenvaihde lähestyvät. Vuodenvaihteessa on ollut tapana katsoa menneeseen jos tulevaankin. Kuluneena vuonna ammatillisen koulutuksen kentällä on puhuttanut etenkin reformi sekä sen vaikutukset koulutuksen ja koulutusorganisaatioiden arkeen.

Itse olen katsonut menneeseen myös lukemalla Mika Paljakan ja Juha Montosen historiikkia Pohjois-Karjalan ammatillisen koulutuksen historiasta. Kirja on vuodelta 1996, siis yli 20 vuotta vanha, ja se kattaa ajanjakson 1946–1996 eli ulottuu yli 70 vuoden taakse.

Kirjassa on hämmästyttävän paljon kohtia, jotka olisi voitu kirjoittaa tänä vuonna. Ammatillisessa koulutuksessa on nimittäin tehty uudistuksia aiemminkin. 1970-luvulla suunniteltiin ja 1980-luvulla toteutettiin laaja keskiasteen uudistus jatkona peruskoulu-uudistukselle. Silloinen Ammattikasvatushallitus ohjasi ammattikouluja muutokseen ajan tavan mukaisesti kirjelmillä. Paljakka ja Montonen referoivat Pohjois-Karjalan keskusammattikoulun vuonna 1978 saamaa kirjelmää:

“Ammatillisen koulutuksen yhtenä tärkeänä tavoitteena on edellytysten luominen elinkeinoelämän kilpailukykyiselle toiminnalle. Johdonmukainen pyrkimys taloudelliselta kannalta merkittäviin saavutuksiin edellyttää korkealuokkaista ammattitaitoa ja oikeanlaista asennetta. Tällaista kokonaisvaltaista asennekasvatusta voi oppilaitos järjestää organisoimalla oman toimintansa tavoitteena olevan [reformin] mallin mukaiseksi. Tämä onnistuu vain, jos kaikki oppilaitoksen piirissä toimivat tiedostavat nämä päämäärät. [-] Toiminnan lähtökohtina pedagogisen reformien uudistumisessa oli turhien kulujen purkaminen ja toiminnan järkiperäistäminen. Säästötoimien ja taloudellisen toiminnan tulisi antaa myös oppilaille selkeä kuva siitä, millaisin edellytyksin elinkeinoelämässä toimintaa toteutetaan.” (s. 62)

Virkakieli on ehkä vuosikymmenten saatossa virtaviivaistunut, mutta 1970-luvun reformin tavoitteet kuulostavat perin tutuilta. Tarvitaan taloudellisia säästöjä, elinkeinoelämän mallien mukaista toimintaa, kokonaisvaltaista asenteen ja pedagogiikan muutosta.

Konkreettisempaa ohjeistusta ei kirjelmistä kuitenkaan saatu. Niinpä Paljakan & Montosen mukaan “usean vuoden ajan keskiasteen uudistuksen valmistelu ja siitä puhuminen aiheuttivat levottomuutta oppilaitoksessa, koska kentällä ei ollut selvää tietoa kehityksen suunnasta” (s. 77). Myös tässä historia vaikuttaa toistavan itseään. Kellään ei tälläkään hetkellä tunnu olevan selvää tietoa kehityksen suunnasta, ja levottomuus kentällä on valitettavan yleistä.

Kirjelmistä huolimatta keskiasteen uudistus ei onnistunut täyttämään tavoitteitaan. Se alkoi kohdata kritiikkiä jo toteutuksensa aikana 1980-luvulla, mikä johti 1990-luvulla uuteen ammatillisen koulutuksen reformiin. Paljakka & Montonen kuvaavat 1990-luvun reformin lähtökohtia:

“Koulutusta on moitittu liian tietopainotteiseksi. Koulun kehittymisessä uudistusten myötä olisi oppilaiden harrastukset ja erityistaipumukset otettava paremmin huomioon. Keskiasteen uudistusten heikkous on ollut muun muassa siinä, että todellista muutosta on aikaansaatu vain vähän. Rakenteellisten muutosten ohella tarvittavia muutoksia ovat muun muassa opetuksen ennakkoluuloton uudelleenjärjestely, opiskelijoiden omien lähtökohtien huomioonottaminen, hallinnon muutos, opettajien koulutuksen uudistus, jonkinlainen tulosvastuullisuus ja todellinen yhteys ympäröivään yhteiskuntaan ja työelämään.” (s. 76)

Kuulostaa yhä tutulta. Osaamisperusteisuutta ja henkilökohtaistamista sekä uutta opettajuutta, tulosvastuuta ja työelämävastaavuutta peräänkuulutettiin jo 30 vuotta sitten.

Historian yllättävä tuttuus antaa helposti aseita sarkasmille. Hakematta tulee mieleen, mitä ammatillisessa koulutuksessa sitten on vuosikymmenten aikana tehty, jos 1970-luvulla Ammattikasvatushallituksen kirjelmässä linjatut tavoitteet ovat yhä tuoreita. Toisaalta historia muistuttaa yhteiskunnallisten instituutioiden sitkeydestä ja pitkästä pinnasta, jota muutoksissa tarvitaan. 40 vuotta ei suomalaisenkaan yhteiskunnan perspektiivissä ole pitkä aika, ja ehkä tarvitaan vielä toiset 40 vuotta, että pysyviä muutoksia päästään todistamaan.

Molemmat näkökulmat on syytä ottaa huomioon myös reformin vuonna 2019. On syytä rauhoittua kaiken hötäkän keskellä ja huomata, että ennenkin on muutettu ja ennenkin on selvitty. Arki jatkaa kulkuaan, mikä on välttämätöntä, jotta se voisi ylipäänsä jatkua. Ja on syytä ymmärtää, että suurisuuntaisia muutoksia ei voida olettaa eikä vaatia enää vuonna 2018, eikä ehkä edes vuonna 2019. Tavoitteet ja realistinen toimeenpano on järkevämpää asettaa vuoteen 2029, jos pysyviä muutoksia todella halutaan.

Historiasta on syytä myös ottaa opiksi. 1980-luvun reformia arvioitiin vielä vankoin tutkijavoimin, minkä jälkeen ammatillisen koulutuksen tutkimusrintamalla onkin ollut hiljaisempaa. En nyt kommentoi 2010-luvun reformissa silmiinpistävää tutkimustiedon tai arviointisuunnitelman puutetta, vaikka tutkijana mieli tekisi. Tuon vain esiin sen, mitä ammatillisen koulutuksen reformeista sanottiin viimeksi, kun niitä kunnolla tutkittiin. Jorma Ekolan johdolla tehdyssä arvioinnissa vuodelta 1991 todetaan, että uudistukset ja niiden tavoitteet tuotiin oppilaitoksiin ylhäältä ja ulkoa, eikä uudistusten toimeenpanossa kiinnitetty lainkaan huomiota siihen, mitä tapahtuu oppilaitosten omassa arjessa. Keskushallinnossa tehtyjen linjausten uskottiin siirtyvän käytäntöön itsestään ja ilman muuta.

“Mutta kun kehittämisidea ja -halu eivät lähteneet koulun sisältä siellä toimivien aloitteesta, eivät tulokset edelleenkään olleet täysin toivottuja. Unohdettiin myös aikatekijä, joka tarvitaan muutosvastarinnan voittamiseksi ja juurtuneiden traditioiden murtamiseksi. Unohdettiin myös se, että todellinen pedagoginen kehittäminen tapahtuu pienin askelin ja selvästi havaittaviin tuloksiin pääseminen vaatii myös aikaa.” (s. 26)

Lisäksi keskiasteen uudistuksessa oli arvioinnin mukaan “täysin unohdettu resurssit, joilla oppilaitokset ja opettajat hoitavat kehittämistyötä, opettajien resurssit yhteissuunnitteluun, luokanvalvojan tehtäviin, yksilökohtaisten OPS:ien tekoon, opetuksen eriyttämiseen eri lähtötasoilta, perehdyttämiseen työelämään” (s. 36). Näin siis vuonna 1991.

Itse teen parasta aikaa tutkimusta ammatillisen koulutuksen arjesta, ja uhkat ovat nähdäkseni hyvin todellisia myös 2010-luvun reformissa. Edelleenkään ei reformin toimeenpanossa tunnuta aina ymmärtävän ajan, rutiinien, työkulttuurien sekä niiden ohjauksen tärkeyttä, eikä toimeenpanoon olla aina resursoitu riittävästi niitä tukevia elementtejä. Onneksi nämä havainnot avaavat myös selkeitä ratkaisuja, joita olen hahmotellut tässäkin blogissa esimerkiksi helmikuun ja lokakuun kirjoituksissa. Keskiössä on opettajien ja ohjaajien arkityön ymmärtäminen, tukeminen ja ohjaaminen. Ilman niitä tästä(kään) reformista tuskin saadaan toivottuja tuloksia, vaikka vaikutuksia varmasti saadaan. Vaikutukset voivat kuitenkin olla ei-toivottuja, mistä on saatu ikäviä maistiaisia tänä syksynä.

Hyvä periaate on, että kaikki saavat ja voivat tehdä virheitä, ja niihin pitää suhtautua ymmärtävästi. Mutta yhtä tärkeää on, että tehdyistä virheistä otetaan myös opiksi. Hyvää joulua ja vielä parempaa uutta vuotta kaikille.

Antti Maunu (tutkijatohtori, Turun yliopisto) tekee etnografista tutkimusta ammatillisen koulutuksen arjesta ja sen toimivuudesta. Blogisarjassa hän kertoo tutkimuksensa tuloksia ja niiden antia ammatillisen koulutuksen kehittämiselle.

 

Lähteet

Ekola, Jorma, Pentti Vuorinen & Pekka Kämäräinen (toim.) (1991): Ammatillisen koulutuksen uudistaminen 1980-luvulla. Selvitys uudistuksen toteutumisesta ja toteutusympäristöistä. Helsinki: Ammattikasvatushallitus.

Paljakka, Mika & Juha Montonen (1996): 50 vuotta ammattikoulutusta Pohjois-Karjalassa. Pohjois-Karjalan keskusammattikoulusta Joensuun oppimiskeskukseksi. Jyväskylä: Gummerus.

 

You may also like...

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *