MAUNU: Itseohjautuvuus ja muut oppimisen edellytykset

Reformin yhteydessä on puhuttu paljon siitä, että yksilölliset ja joustavat opintopolut edellyttävät opiskelijoilta suurta itseohjautuvuutta. Samalla on herännyt huolta siitä, pärjäävätkö uudessa ammatillisessa koulutuksessa kaikki opiskelijat, etenkin ne, joiden valmiudet ohjata itseään eivät ole kovin hyvät. Valtakunnanmediassa on keskusteltu samasta asiasta myös peruskoulun yhteydessä. Arvostettu professori Liisa Keltikangas-Järvinen arvioi, että jo peruskoululaisilta aletaan vaatia sellaista itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa, johon läheskään kaikki lapset eivät ole valmiita.

Itse ihmettelen, miksi keskustelu ei ole siirtynyt itseohjautuvuuden opettamiseen ja ohjaamiseen. Jos itseohjautuvuus on keskeinen opinnoissa menestymisen ehto, sitä tulee opettaa yhtä johdonmukaisesti ja sinnikkäästi kuin luku- ja laskutaitoja. Harva ajattelee, että lasten tai nuorten pitäisi olla jotenkin synnynnäisesti luku- tai laskutaitoisia. Itseohjautuvuuden osalta näin kuitenkin helposti käy. Omaa toimintaansa taitavasti ja pitkäjänteisesti ohjaavat opiskelijat nähdään usein kokonaisvaltaisesti fiksumpina ja pätevämpinä tyyppeinä kuin ne, jotka tarvitsevat tiivistä ohjausta saati ne, jotka eivät ohjattuinakaan etene haluttuihin suuntiin. Sama pätee sosiaalisiin taitoihin, jotka niin ikään ovat muuttuvassa ammatillisessa koulutuksessa yhä tärkeämpiä oppimisen edellytyksiä. Jotta opiskelija kykenee kiinnittymään yksilöllisellä opintopolullaan uusin ja ehkä useinkin vaihtuviin oppimisyhteisöihin, hänellä on oltava myös tähän kiinnittymiseen ja yhteisöjen vaihtamiseen tarvittavia taitoja.

Laura Pylväs ja kumppanit havaitsivat tutkimuksessaan, joka käsittelee työpaikoilla tapahtuvaa oppimista, että sielläkin opiskelijoita arvioidaan paljolti itseohjautuvuuden ja sosiaalisten taitojen perusteella. Itseohjautuvuus on siis vahva oppimisen ja kiinnittymisen edellytys myös työpaikoilla tapahtuvassa oppimisessa. Työnantajat tulevat helposti tarjonneeksi parempia mahdollisuuksia niille opiskelijoille, joilla nämä valmiudet ovat hyvät. Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta koulutuksellisen tasa-arvon kannalta epäreilua. Opiskelijoita ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan sellaisten valmiuksien perusteella, joita koulutusjärjestelmä ei itse kykene huomioimaan tai vahvistamaan riittävästi.

Itseohjautuvuutta voidaan pitää tärkeänä myös ammatillisen koulutuksen yhteiskunnallisten tavoitteiden kannalta. Työelämän palvelemisen lisäksi ammatillisen koulutuksen tehtävä on kasvattaa kunnon kansalaisia ja ehkäistä syrjäytymistä. On vaikea nähdä, että kukaan voisi olla täysivaltainen ja kiinni yhteiskunnassa ilman kykyä ohjata omaa toimintaansa ja sovittaa sitä vuorovaikutteisesti toisten toimintaan. Siksi itseohjautuvuutta samoin kuin sosiaalisia taitoja voidaan pitää keskeisenä välineenä ja konkretisointina myös ammattikoulutuksen muiden tavoitteiden toteuttamiselle. Tästä näkökulmasta on yhä erikoisempaa, että näitä taitoja ei tietoisesti ja systemaattisesti opeteta suomalaisessa ammatillisessa sen enempää kuin peruskouluissa.

Itseohjautuvuuden ja sosiaalisten taitojen opetuksen sivuuttamiselle on monia syitä. Eräs ilmeinen syy on se, että niiden opettamiselle ei ole olemassa konkreettisia, oppilaitosten arkeen sekä muuhun (ammatti)pedagogiikkaan ja työskentelytapoihin sopivia menetelmiä. Itseohjautuvuutta ei voida opettaa samalla tavalla kuin työteknisiä valmiuksia tai polynomiyhtälöitä, avoimen päämääräorientoituneesti ja tiedollisesti sekä parhaassa tapauksessa hyvinkin nopeasti.  Avainasemassa ovat pikemminkin toiminnan ja opetuksen puitteet, rytmit ja rutiinit.

Vanhaksi käyvä malli, jossa kaikki opiskelijat olivat läsnä ja työskentelivät säännöllisesti oppilaitoksissa kolmen vuoden ajan, tarjoaa vanhakantaisuuden lisäksi varsin hyviä lähtökohtia itseohjautuvuuden kehittymiselle. Oppimisen ja kasvun puitteiden on oltava riittävän pysyviä, ennakoitavia ja turvallisia, jotta opiskelijat kykenevät muodostamaan niihin refleksiivisen suhteen ja sen myötä toimimaan niissä joustavasti ja itseohjautuvasti. Ihmisen on ensin kiinnityttävä ja samastuttava erilaisiin toimintaympäristöihin ja yhteisöihin, jotta hän kykenisi tulemaan niistä tietoiseksi, tunnistamaan itsensä niiden osana ja ymmärtämään oman toimintansa vaikutukset ja merkitykset niissä. Vasta tämän myötä ihminen kasvaa omaksi itsekseen ja itseohjautuvaksi toimijaksi, joka kykenee toimimaan tarkoituksenmukaisesti erilaisissa ja vaihtuvissa tilanteissa. Ihmisestä, joka ei kykene samastumaan tai sitoutumaan toimintaympäristöihinsä, tulee opportunistinen hyväksikäyttäjä tai syrjäytymisvaarassa oleva kyynikko. Reformissa tuskin tavoitellaan kumpaakaan.

On tietysti selvää, että kaikille opiskelijoille säännöllinen kolmen vuoden malli ei ole tarpeen tai hyödyksi. Siksi ei kannata ajatella, että opiskelijoiden haasteet ratkaistaisiin yhdenmukaisilla lukujärjestyksillä, joista ollaan juuri pyrkimässä monipuolisempiin malleihin. Mutta ei myöskään kannata kieltää rutiinien ja pysyvyyden tärkeyttä, sillä silloin voidaan kirjaimellisesti heittää oppilaitoksista lapsia pois pesuveden mukana. Opiskelijalle, jolla ei esimerkiksi ole säännöllistä päivärytmiä, läsnäolon kontrolli ja samanlaisena toistuva päivärutiini voi olla äärimmäisen hyödyllinen pedagoginen väline – välttämätön edellytys ammatilliselle oppimiselle, mutta myös oman elämänhallinnan vahvistumiselle. Vaikka jossain puheenvuoroissa tällainen ”läsnäolon pedagogiikka” voi vaikuttaa tunkkaiselta muinaisjäänteeltä, joissain tapauksissa se saattaa olla erinomaisen toimiva pedagoginen väline. Muoti ei saa saa mennä opiskelijan edun ja kasvun edelle.

Toki reformissa puhutaan myös yhteisöllisyydestä ja kohtaamisen tärkeydestä, siitä, kuinka tärkeää opiskelijoiden tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tämä on kaunis ajatus ja aivan totta, kunhan muistetaan, että kuulemisia ja näkemisiä voidaan tarvita tuhansia. Vaikuttavinkaan läsnäolo ei riitä, jos se ei toistu riittävän säännöllisesti ja samankaltaisena. Toistuvuus taas ei onnistu, jos kohtaamisen kumppanit, tilanteet ja ympäristöt vaihtelevat opiskelijan arjessa liiaksi. Mitä enemmän opiskelija tarvitsee tukea, sitä enemmän hän tarvitsee toistoja ja pysyvyyttä voidakseen kehittää itseohjautuvuuden valmiuksia. Mutta myös ne opiskelijat, jotka eivät tarvitse erityistä tukea, tarvitsevat riittävää säännöllisyyttä ja ennakoitavuutta voidakseen oppia ammattilaisina ja kasvaa ihmisinä.

Kun itseohjautuvuus sekä sen pedagogiikka ymmärretään tällä tavalla, käy myös ilmi, että sen opettamiseen ei välttämättä tarvita mitään erityisiä temppuja ja tekniikoita. Itseohjautuvuutta voidaan opettaa millä tahansa alalla ja minkä tahansa substanssiosaamisen kautta. Tämä kuitenkin edellyttää ymmärrystä siitä, että ja kuinka substanssiosaamisen ja -opetuksen kautta voidaan tietoisesti kehittää myös itseohjautuvuuden valmiuksia sekä muita oppimisen ja kasvun edellytyksiä.

Reformin aikakaudella ymmärryksen lisäksi oleellista on, että opettajilla ja ohjaajilla on omassa työssään riittävät resurssit ja mahdollisuudet käytännössä rakentaa ja ylläpitää pysyvyyttä niin opiskelijan oppimisympäristöissä kuin omissa työyhteisöissään. Oman tutkimukseni perusteella tiedän, että valtaosa opettajista kyllä ymmärtää arjen sekä sen pysyvyyden pedagogisen tärkeyden, vaikka he eivät ehkä sanoitakaan asiaa samoin kuin minä. Mutta myös suurimmat reformihuolet liittyvät kentällä samoihin teemoihin: pääseekö oppimisen arki joskus jatkumaan johdonmukaisena ja kantamaan hedelmää, vai päädytäänkö pysyvän kaaoksen puolelle?

Reformin lopputulos voi olla onnellinen, jos nykyistä muutoksista saadaan kasvatettua riittävän pysyviä ja ennakoitavia oppimisympäristöjä, jotka tukevat ja kasvattavat myös opiskelijoiden itseohjautuvuutta sekä muita oppimisen edellytyksiä tietoisesti ja tehokkaasti. Mutta jos oppimisympäristöjen muutosvauhti asettuu joko opiskelijan kokemuksessa tai oppilaitosorganisaatioiden arjessa pysyvästi yli kriittisen rajan, alamme tuottaa kasvavan eriarvoisuuden yhteiskuntaa. Se antaa yhä enemmän niille, jotka osaavat jo valmiiksi paljon, ja hankaloittaa yhä enemmän niiden asemaa, jotka eivät täytä itseohjautuvuuden piilo-opetussuunnitelmaa jo oppilaitokseen tullessaan.

Antti Maunu (tutkijatohtori, Turun yliopisto) tekee etnografista tutkimusta ammatillisen koulutuksen arjesta ja sen toimivuudesta. Blogisarjassa hän kertoo tutkimuksensa tuloksia ja niiden antia ammatillisen koulutuksen kehittämiselle.