MAUNU: Osaamista ilman nimeä

MAUNU: Osaamista ilman nimeä – uuden opettajuuden sisältö ja haasteet

Parasta osaamista -hanke vastaa opetus- ja ohjaushenkilöstön osaamistarpeisiin, kun ammatillinen koulutus reformin myötä muuttuu. Jo aiemmin on puhuttu muuttuvasta tai uudesta opettajuudesta.

Opettajuuden uudistaminen edellyttää sen selvittämistä, mitä henkilöstö jo osaa tai on. Mitä siis on vanha tai olemassa oleva ammatillinen opettajuus? Ja kuinka opettajat ja ohjaajat sitä itse ymmärtävät ja sanoittavat? Kaikki kehittämistyö edellyttää kohderyhmän tuntemista. Se tarkoittaa, että kehittäjillä on syytä olla käsitys paitsi toivotuista lopputuloksista, myös lähtötilanteesta eli asioista, joita halutaan muuttaa.

Olen viettänyt tutkijana satoja tunteja ammatillisen koulutuksen arjessa eri aloilla ja eri puolilla Suomea. Opettajat ja ohjaajat puhuvat paljon opettamisesta ja kasvattamisesta sekä niiden usein hankalista suhteista. Mikä on heidän roolinsa opettajana ja kasvattajana – palkka maksetaan opettajan työstä, mutta jos vain opettaa eikä huomioi kasvatusta, kohta tunnilla ei enää näy opetettavia?

Tein haastatteluasetelman, jossa kysyin ryhmäkeskusteluissa opettajilta ja ohjaajilta, kuinka monta prosenttia he kokevat olevansa omassa työssään opettajia ja kasvattajia. Keskusteluihin osallistui kaikkiaan 72 työntekijää kuudesta kaupungista ja yli kymmeneltä eri alalta. Yhteen laskettuna työntekijät kokevat olevansa 51 % opettajia ja 55 % kasvattajia. Tämä tekee yhteensä 106 %, mikä vihjaa, että työn viralliset puitteet eivät ehkä riitä kaikkien tehtävien tekemiseen käytännössä. Toisaalta se kertoo, että opettajien itseymmärryksessä opettaminen ja kasvattaminen ovat tasavahvoja.

Ennen kaikkea opettajien ja ohjaajien keskusteluissa opettaminen ja kasvattaminen kietoutuvat yhteen. Pelkkä kasvattaminen ei kuulu opettajille, ei tuota tuloksia ja lisäksi se kuormittaa. Mutta myöskään pelkkä opettaminen ei tuota tuloksia eikä riitä vastaamaan opiskelijoiden tarpeisiin. Hyvä opettaja toteuttaa molempia joustavasti ja tilanteen mukaan.

Tämän päivän ammatilliset opettajat ja ohjaajat toimivat siis kaksoisroolissa ja heillä on itse asiassa kaksi ammattia. Yhtäältä heidän työnsä on oman ammattisubstanssin päämäärätietoista tarjoamista opiskelijoille. Toisaalta se on ammattimaista vuorovaikutusta ja kohtaamista, oppimisen edellytysten rakentamista ja huolehtimista opiskelijoiden toimintavalmiuksista. Tämän päivän ammatillinen opettajuus on ammattiin kasvattamista, ammatilla kasvattamista ja ammatillista kasvattamista. Tekemieni opiskelijahaastatteluiden valossa tämä kaksoisrooli on myös sitä, mitä opiskelijat hyviltä opettajilta odottavat ja saavat.

Tästä on kyse myös uudessa opettajuudessa. Se on opiskelijalähtöistä ja kohtaavaa, mutta samalla tulosorientoitunutta. Se huomioi opiskelijoiden lähtökohdat ja ohjaa heitä eteenpäin kullekin realistisiin suuntiin. Oman tutkimukseni mukaan opetus- ja ohjaushenkilökunnalla on jo nyt varsin hyvät valmiudet toimia näin. Siksi reformin toimeenpanossa ja ammatillisen koulutuksen kehittämisessä keskeistä on tämän tämän työotteen vahvistaminen, johtaminen ja artikulointi eli eräänlainen puhtaaksipiirtäminen opetus- ja ohjaushenkilöstön ammatti-identiteetissä.

Ensimmäinen haaste opettajuuden muutoksessa on tavoitellun työotteen nimeäminen. “Opettaminen” sanana kärsii negatiivisista sivumerkityksistä, opettajavetoisesta ja opiskelijat sivuuttavasta luennoinnista. Opiskelijat kuvaavat usein huonoa opettajaa sellaisena, joka “opettaa liikaa”, toisin sanoen ei vuorovaikuta eikä ohjaa opiskelijan omaa toimintaa. Toisaalta “kasvattaminen” on terminä hankala varsinkin aikuisten opiskelijoiden kanssa. Nuorempienkin kohdalla se voi mennä fiilispohjaiseksi isänä tai äitinä olemiseksi, josta ammatillisuus usein unohtuu.

Mitä tai ketä ovat siis nämä nimettömät ammattilaiset, jotka huolehtivat ammatin opettamisen lisäksi oppimisen edellytyksistä ja opiskelijoiden valmiuksista oppia ja kasvaa ammattiin? Heitä on paljon ja he ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta heillä ei ole nimeä. Joissain oppilaitoksissa puhutaan valmentajista. Itse suosisin ohjaaja-termiä, ellei se olisi jo oppilaitosmaailmassa vakiintunut tarkoittamaan omaa, erityistä ammattikuntaansa. Uusi opettajuus on kömpelö eikä tarkoita mitään.

Jo osuvan nimen keksiminen tavoitelluille toimintatavoille ja niihin liittyville osaamistarpeille olisi Parasta osaamista -hankkeelle suuri onnistuminen. Se tekisi näkyväksi myös henkilöstön jo olemassaolevan osaamisen ja parhaassa tapauksessa helpottaisi hankkeen toimintaa. Sitä, mitä henkilöstöllä jo havaitaan olevan, ei tarvitse kehittää ja kouluttaa uudestaan.

 

Antti Maunu (tutkijatohtori, Turun yliopisto) tekee etnografista tutkimusta ammatillisen koulutuksen arjesta ja sen toimivuudesta. Blogisarjassa hän kertoo tutkimuksensa tuloksia ja niiden antia ammatillisen koulutuksen kehittämiselle.

You may also like...

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *