MAUNU: Koulutuksen keskeytyminen – oppivelvollisuutta, ominaisuuksia ja vuorovaikutusta

Nuorten syrjäytymistä pidetään suurena riskinä niin yksilöille, erilaisille yhteisöille kuin koko yhteiskunnalle. Valtioneuvosto arvioi vuoden 2017 sisäisen turvallisuuden strategiassaan syrjäytymisen olevan Suomen suurin turvallisuusuhka. Keskeiseksi syrjäytymisen riskitekijäksi on nähty toisen asteen tutkinnon puuttuminen. Näkemykset ovat vaikuttaneet uudessa hallitusohjelmassa oppivelvollisuusiän nostoon, minkä uskotaan takaavan peruskoulun jälkeisen tutkinnon yhä useammalle.

Koulutuksen keskeytymisestä on tehty runsaasti tutkimusta Suomessa ja kansainvälisesti. Tutkimuksen valossa koulutukseen kiinnittyminen tai keskeytyminen ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan jatkuva vuorovaikutusprosessi opiskelijan ja oppilaitosyhteisön tai -ympäristön välillä. Tämä on havaittu muun muassa toisen asteen laajassa läpäisyn tehostamisohjelmassa 2011‒15.

Itse olen tutkinut 52 ammattiopiskelijan näkemyksiä ja kokemuksia ammatillisen koulutuksen keskeytymisestä. Tulos on samansuuntainen aiemman tutkimuksen kanssa. Haastattelemani opiskelijat kuvasivat keskeytymisiä kahdenlaisina prosesseina. Joko oppilaitosympäristö ei kykene vastaamaan opiskelijan tarpeisiin tai aloitteisiin, tai opiskelijan oma toimintakyky ei riitä vastaamaan oppilaitosympäristön asettamiin odotuksiin tai toimintatapoihin. Molemmissa tapauksessa katoaa opiskelijan luottamus siihen, että hänen osallistumisensa ja panoksensa oppilaitoksen toimintaan voisi tuottaa hyviä ja mielekkäitä lopputuloksia. Tällöin vetäytyminen sopimattomasta toimintaympäristöstä eli opinnoista ilmenee järkevänä valintana. Näin toimivat kaikki elävät organismit, sillä niiden elinehto on toimiva vuorovaikutus ympäristön kanssa. Jos ympäristö ei tarjoa mahdollisuuksia kasvaa, kehittyä tai muuten toimia organismille luontevalla tavalla, se vaihtaa maisemaa tai kuihtuu pois.

Nämä havainnot eivät kuitenkaan ole keskeyttämistutkimuksen valtavirtaa. Pääosa keskeytyksiin liittyvästä empiirisestä tutkimuksesta fokusoi keskeyttäneiden opiskelijoiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kuten perhetaustoihin, psykologisiin piirteisiin tai mahdollisiin diagnooseihin. Toki on löydettävissä korrelaatioita koulutuksen keskeytymisen sekä erilaisten elämänhallinnan ongelmien tai oppimisvaikeuksien välillä. Mutta korrelaatioiden tunnistaminen ei kerro juurikaan siitä vuorovaikutuksesta, eletyistä ja koetuista prosesseista, joiden myötä opintoihin kiinnittyminen tai keskeytyminen käytännössä tapahtuu. Opiskelijoilla voi olla yksilöllisiä haasteita oppimisessa, opiskelukyvyssä tai elämänhallinnassa. Ne kuitenkin ne johtavat keskeytykseen vasta, jos oppilaitoksen toimintaympäristö ei kykene vastaamaan niihin. Myös näennäisesti ongelmattomat opiskelijat keskeyttävät helposti opinnot, jos he eivät löydä paikkaansa oppilaitoksen yhteisöissä eikä vuorovaikutus niiden kanssa suju.

Tässä tilanteessa tärkein kehittämiskohde ei välttämättä ole opiskelijoiden ominaisuuksiin liittyvän indikaattoritiedon tehokkaampi tuottaminen, vaan vuorovaikutuksen ja toimintatapojen parantaminen yhtäältä oppilaitoksen sisällä, toisaalta oppilaitoksen ja sen ulkopuolisten palveluiden välillä. Toki on tärkeää tunnistaa opiskelijoiden erilaisia tarpeita ja ominaisuuksia. Mutta tämän jälkeen tarpeisiin on kyettävä välittömästi vastaamaan. Tarvitaan konkreettisia tekoja ja vuorovaikutusta, joka auttaa kaikenlaisia opiskelijoita kiinnittymään oppilaitoksen yhteisöihin ja toimintatapoihin ‒ ja joita kaikki oppilaitoksen ja palvelujärjestelmän toimijat tekevät riittävän samalla tavalla. Jos oppivelvollisuusiän nostaminen johtaa parempaan palveluun opiskelijoille, asia lienee kunnossa. Jos ei johda, on vaikea nähdä, että oppivelvollisuusiän nostaminen toteuttaisi tavoitteitaan syrjäytymisen ehkäisijänä.

Syrjäytymisen ehkäisyssä koulutuksen keinoin hahmottuu nykykeskusteluissa kaksi rinnakkaista mustaa laatikkoa. Yhtäältä hämäräksi se jää prosessi, kuinka opiskelijoiden yksilöllisten ominaisuuksien tunnistamisesta päästään heidän tukemiseensa ja opintoihin kiinnittymiseen käytännössä. Toisaalta hämäräksi jää se prosessi, kuinka oppivelvollisuusiän nostaminen johtaa opiskelijoiden kiinnittymiseen opintoihin käytännössä. Tutkimuksen valossa molempia voidaan toteuttaa samoin keinoin. On parannettava oppilaitosten sisäisiä toimintatapoja, työntekijöiden ja johdon vuorovaikutusta sekä toimintaedellytyksiä ‒ sekä oppilaitosten ja muiden palveluiden vuorovaikutusta. Pelkkä opiskelijoiden ominaisuuksien tai velvollisuuksien määrittely ei riitä, vaan tunnistamisen täytyy palvella toimintaa.

Antti Maunu (tutkijatohtori, Turun yliopisto) tekee etnografista tutkimusta ammatillisen koulutuksen arjesta ja sen toimivuudesta. Blogisarjassa hän kertoo tutkimuksensa tuloksia ja niiden antia ammatillisen koulutuksen kehittämiselle.