MAUNU: Ratkaisu opettajien osaamistarpeisiin

”Kaikki, mitä tahdotte opettajien tekevän opiskelijoille, tehkää te samoin opettajille”

Ammatillisessa koulutuksessa painitaan jatkuvasti opiskelijoihin kohdistettujen vaatimusten ja opiskelijoiden valmiuksien välillä. Opiskelijoiden odotetaan osallistuvan opetukseen, omaksuvan uusia taitoja ja esimerkiksi sitoutuvan työelämän pelisääntöihin työpaikalla tapahtuvassa oppimisessa. Reformin myötä peräänkuulutetaan myös opintojen henkilökohtaistamista, hallinnon kielellä opiskelijan omistajuutta omasta osaamisestaan ja sen kehittämisestä.

Samaan aikaan ammatilliset opettajat tunnistavat, että kaikilta opiskelijoilta ei voi vaatia samoja asioita samalla tavalla. Kaikilla opiskelijoilla ei ole valmiuksia täyttää opiskelun käytäntöihin liittyviä vaatimuksia, jolloin opiskelu ja oppiminenkaan eivät suju. Kuten aiemmassa blogissani kuvasin, tästä syystä tämän päivän ammatilliset opettajat liittävät ammatti-identiteettiinsä myös oppimisen ja osaamisen edellytyksistä huolehtimisen eivätkä pelkästään ammattisubstanssin jakamista.

Aivan yhtä usein ei tunnisteta sitä, että myös ammatilliset opettajat painivat samankaltaisessa vaatimusten ja edellytysten ristiaallokossa. Myös opettajat tarvitsevat tukea ja ohjausta vaatimusten täyttämiseen tai toimintatapojensa muuttamiseen – huolehtimista niistä edellytyksistä, joita opettajien toiminnan muuttaminen edellyttää.

Turhan helposti opettajien muutoksista selviytyminen nähdään opettajan persoonallisena ominaisuutena. Jos opettaja onnistuu tekemään sitä, mitä muutokset edellyttävät, opettaja näyttäytyy helposti hyvänä tyyppinä, jolla on motivaatio ja asenne kohdallaan, on kenties erityisen hyvät taidotkin. Samalla syntyy ei-niin-hyvien tyyppien kategoria, jotka näyttäytyvät yksilöinä jotenkin huonompina, hankalampina tai avuttomampina, koska he reagoivat muutoksiin eri tavalla kuin hyviksi tyypeiksi arvioidut. Toki näin voi ollakin, mutta tämä poistaa tehokkaasti mahdollisuudet vaikuttaa asiaan. Koska kaikki eivät voi olla täydellisen hyviä tyyppejä, epätäydellisiksi syntyneet sekä heidän työnantajansa joutuvat vain valittaen elämään sen kanssa, että homma ei suju.

Opiskelijaa ei kuitenkaan leimata huonoksi tai hankalaksi tyypiksi, jos hän ei menesty erinomaisesti alusta alkaen. Ensin kartoitetaan opiskelijan tavoitteet, sitten tunnistetaan opiskelijan vahvuudet ja kehittämiskohteet. Sen jälkeen mietitään, millaista ohjausta ja tukea tarvitaan, jotta opiskelija pääsee omista lähtökohdistaan haluttuihin tavoitteisiin. Täsmälleen samoin on syytä menetellä myös opettajien kanssa – varsinkin jos halutaan, että opettajilla on valmiudet toimia samoin opiskelijoiden kanssa.

Opettajien osaamistarpeiden kartoitus reformin alla on erinomainen lähtökohta opettajuuden muuttamiseksi. Sen jälkeen on syytä kysyä, mitä asioita tekemällä osaamistarpeet voidaan täyttää. Mitä pitää tehdä opettajien itsensä, heidän työyhteisöjensä, esimiestensä ja esimerkiksi ammatillisen opettajankoulutuksen, jotta opettajien osaamistarpeet voidaan täyttää? On syytä huomioida myös opettajien, oppilaitosten ja ammattialojen eroja: mitkä ovat erilaisten opettajien vahvuudet ja haasteet tehdä niitä toimenpiteitä, joita muutosten läpiviemiseksi tarvitaan. Millaista tukea ja ohjausta erilaiset opettajat tässä suhteessa tarvitsevat? Tarpeiden nimeäminen vasta lähtökohta, ei lopputulos.

Opettajien osaamisen kehittäminen on prosessi. Niinpä ratkaisu opettajien osaamistarpeisiin on sellaisen prosessin suunnittelu, mahdollistaminen ja toteuttaminen, jolla opettajien osaamistarpeet täytetään opettajien arjessa.

Antti Maunu (tutkijatohtori, Turun yliopisto) tekee etnografista tutkimusta ammatillisen koulutuksen arjesta ja sen toimivuudesta. Blogisarjassa hän kertoo tutkimuksensa tuloksia ja niiden antia ammatillisen koulutuksen kehittämiselle.