Lähtöpäivän mietteitä. Kuusi viikkoa sitten tultiin intoa puhuen ja suurin odotuksin tähän ihanaan unkarilaiseen kaupunkiin. Vähän jännitti miten itse pärjää näin pitkän ajan poissa kotoa ja miten perhe pärjää. Työpaikasta ei etukäteen paljoakaan saatu tietoa, muutama kuva Facebookissa.  Alusta asti meidät otettiin hyvin vastaan, varsinkin Susanna täällä auttoi ja opasti enemmän kuin tarpeeksi, aina viimeiseen päivään asti. Aika pian työssä selvisi, että kielimuuri tulisi olemaan suurin ongelma. Vain muutama työntekijä puhui vähän englantia, loput eivät osanneet tai eivät halunneet. Se oli harmi, niin paljon olisi halunnut kysyä ja jutella. Suurin osa työpäiviä oli todella hiljaa oloa, Noh sai kuunnella unkarin kieltä. Paikan pomo Feri oli ihana persoona ja vaikka ei puhunut sanaakaan englantia niin pystyin hänen kanssaan kommunikoimaan elekielellä loistavasti. Sain seurata mestarin työskentelyä aitiopaikalta. Työpaikka oli tosi ahdas ja sokkeloinen ja työntekijöitä oli paljon. Jotenkin he ovat oppineet luovimaan ahtaudessa. Itsestä tuntui että oli koko ajan tiellä ja väärässä paikassa. Täällä tekevät 10 tuntia päivää kuutena päivänä viikossa ja palkkaus on huono. Tässä maassa ei kuulemma Leipurin ammattia arvosteta. Ei voi kuin hattua nostaa heille ja olla taas kuin kiitollinen oman kotimaan työehdoista ja oloista. Ja siitä siisteydestä.

Kaiken kaikkiaan kuuden viikon aikana pääsin tekemään ja näkemään valtavasti uusia asioita, leivoksia, kakkuja, jäätelöä, marsipaania jne. Monipuolisuus oli parasta. Kotiinviemisiksi on muutamia reseptejä ja paljon ideoita visuaaliseen puoleen. Ehkä ajan kuluessa pystyy vielä paremmin hahmottamaan mitä jäi käteen, nyt on niin paljon kokemuksia mitä pitää sulatella.

Ja se mitä varmasti jään tästä reissusta kaipaamaan on meidän kolmen kopla, Mikon ja Outin kanssa on ollut mahtavaa tehdä töitä ja viettää vapaa-aikaa. On saanut nauraa paljon Varmasti tulee tätä kaksikko ikävä.

Unkari kiittää ja vaikenee…