Tuijottelinpa illalla mupetuntieni päätyttyä ulos luokan ikkunasta. Jäin pohtimaan mupen sisältöjen ja työmuotojen mielekkyyttä talossamme opiskeleville musiikin harrastajille, jotka tarpovat räntäsateessa viikoittaisille tunneilleen hyvin erilaisin tavoittein. Esimerkiksi ”Emma” ja ”Toni”.

Emma tähtää musiikin saralla pitkälle, ammattimuusikoksi jos rahkeet riittävät. Hän tiedostaa sen, että todella taitavaksi soittajaksi tullakseen hänen on treenattava sitkeästi. Ja niinhän se on, että todella motivoituneet soittajat menevät mukisematta myös epämukavuusalueelleen, koska tietävät että soittolihasten hankkimisessa kuluu hikeä. Paljon jo soittamista harrastanut Emma tuntee ja ennakoi soiton harjoittelun prosessin kehollisena ja sielullisena kokemuksena. Vaivannäön palkkiona on hieno tunne, kun kappaleen vaikea kohta alkaa sujua, tai kun kappaleen kokonaisuus rakentuu yhtenäiseksi musiikilliseksi kaareksi. Emma haluaa myös ymmärtää soittamaansa musiikkia sekä oppia erottamaan kuulemastaan musiikista siinä tapahtuvia ilmiöitä. Siksi hän kokee myös musiikin perusteiden opiskelun tärkeäksi.

Toni ei suhtaudu soittamiseen samalla tavalla kuin Emma. Hän käy tunneilla ja ”vaan harrastaa soittamista”, ilman kauaskantoisia tavoitteita. Jos soittaminen ei tuo hänelle välitöntä mielihyvää, se lakkaa kiinnostamasta. Tonilla ei ole aikaa eikä oikein haluakaan kotiharjoitteluun, mutta tunnilla hän keskittyy ja tekee parhaansa. Tonin soitot tapahtuvat siis lähinnä opistolla, viikoittaisilla soitto-, mupe- ja yhteissoittotunneilla. Matinean tai tasosuorituksen lähestyessä Toni treenailee toki kotonakin, mutta siihen motivoi lähinnä tarve suoriutua etapista kunnialla. Soittotunti on hänelle tapahtuma, jossa motivaation säilymisen kannalta tärkeintä on se, että tunnilla tehdään häntä kiinnostavia juttuja. Toni ei sen enempää pohdi musiikin merkitystä omassa elämässään. Soittaminen on hänelle kivaa puuhaa, yksi harrastus muiden joukossa. Musiikin perusteet eivät Tonia sinänsä kiinnosta, eikä hän koe musiikin teorialla tai säveltapailulla olevan yhteyttä hänen soittamiseensa. Onneksi tänä vuonna muperyhmässä oli kivoja tyyppejä, joten sielläkin jaksoi käydä. Ja ehkä jotain opittiinkin.

Emma ja Toni ovat kuvitteellisia mutta ainakin itselleni todentuntuisia nuoria. Uskallan veikata että valtaosa alamme opettajista toivoisi itselleen Emman kaltaisia oppilaita! Musiikin perusopetus on kuitenkin kaikkia sen piiriin tulleita varten. Molempien nuorten soittoharrastus on yhteiskuntamme hyvinvoinnin kannalta yhtä arvokasta ja kummankin erityiset toiveet ja tarpeet tulee ottaa huomioon opetusta järjestettäessä. Musiikin perusopetuksen eetos on jo vuosikymmeniä sitten kääntynyt esiammatillisesta koulutuksesta  lasten ja nuorten persoonallisen kasvun ja hyvinvoinnin tekijäksi. Kunpa saisimme toimimaan systeemin, jossa ammatillisten valmiuksien kehittäminen ja harrastuspohjaisuus eivät painisi keskenään siitä kumpi on tärkeämpi, vaan jossa ne voisivat täydentää toisiaan ja luoda uudenlaisia oppimisen paikkoja.

Mikä mupen rooli voisi olla Tonin musiikkiopinnoissa? Mielestäni on riittämätöntä perustella mupetunteja sillä, että ne ”kuuluvat pakettiin” tai että ”huomaat sen hyödyn sitten myöhemmin”. En myöskään halua, että Toni kasvattaa luonnettaan käyden mupessa velvollisuudentunteesta minua tai oppilaitosta kohtaan. Haluan, että mupessa tehtävillä jutuilla on hänelle Merkitystä, osana hänen omaa näkemystään antoisasta harrastuksesta. Tätä ajatusta jatkaen, oppilasta motivoivan mupen täytyy olla erilaista eri oppilaille, palvellen eri oppimistyylejä ja erilaisia harrastusorientaatioita.

PS. En maininnut Emman enkä Tonin ikää tai soitinta. Syntyikö mielikuva esimerkkioppilaista? Varo stereotypioita 😉