Suomalainen koulutusjärjestelmä on ollut kovan kritiikin kohteena PISA-tulosten laskun seurauksena. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010034948.html (HS 5.12.2023).

”Pisa-tulokset heikkenivät jälleen, ministeriö luokitteli tilanteen erittäin huolestuttavaksi”

Pitäisikö olla huolissaan? Itse kävin peruskoulun -70-80 luvun taitteessa. Oppitunnit koostuivat siitä, että opettaja opetti miten lasketaan ja sitten laskettiin. Reaaliaineissa luettiin kirjasta, että hauki on kala ja täydennettiin se tieto työkirjaan. Yleistieto kasvoi, opittiin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tärkeitä sivistyksen taitoja. Nyt Z-sukupolven PISA-tulokset ovat laskeneet kuin ”lehmän häntä” ja loppua ei näy. Maailma on muuttunut, mutta samat mittarit on käytössä edelleen. Miksi?

Voisiko koulutusjärjestelmää muuttaa siten, että oppivelvollisten oppiaineiksi nousisi läsnäolon taito, resilienssi (psyykkinen selviytymiskyky), kohtaamis- ja vuorovaikutustaito, innostumisen taito, uteliaisuus ja suvaitseminen. Niitä ei olekaan niin helppo mitata ja laittaa exceliin ja siksi niitä todennäköisesti ei löydy lukujärjestyksestä. Ne on kirjattu ”piilo-opetussuunnitelmaan” ja niistä kyllä puhutaan, niitä mietitään opetussuunnitelmien työryhmissä, johtoryhmissä sekä aivomyrskypajoissa. Niistä laitetaan lappuja seinälle, mutta kukaan niitä ei oikeasti mieti – niiden kokeilu pitäisi lukea lukujärjestyksessä.

Kokeileminen on yksi tärkeimmistä ajattelun muodoista, mutta siihen ei ole kouluissa aikaa tai uskallusta. Nämä uudet oppiaineet haastaisivat opettajat ihan uudella tasolla, mikä tulisi ottaa huomioon opettajakoulutuksessa. Opettajan perinteinen tehtävä on ollut opettaa ja innostaa oppijaa. Voisiko sen kääntää siten, että opettaja inspiroituisi oppijasta ja valmentaisi häntä vahvuuksien kautta? Siihen on olemassa työkaluja ja osaamista, mutta miten se saadaan PISA-exceliin? Muistan muuten vieläkin pohjanmaan joet ulkoa ja toisen asteen yhtälön. Derivointi on unohtunut 🙂