Keskiviikkona 11. päivä marraskuuta pääsimme tutustumaan Yhdistyneiden Kansakuntien pakolaisjärjestöön (UNHCR) ollessamme opintomatkalla Genevessä. Ennen vierailuamme olimme tehneet taustatyötä järjestöstä, joten olimme jo tietoisia järjestön perustoiminnasta. Järjestössä kuulemamme vahvisti kuvaamme organisaatioista ja sen toiminnasta, mutta saimme myös paljon uutta tietoa ja pohdittavaa.

Vierailumme aikana pääsimme nauttimaan jo 17 vuotta organisaatiossa työskennelleen amerikkalaisen Rachel Lauvikin vauhdikkaasta esityksestä. Hänen puheensa oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja nosti esiin monia tärkeitä asioita, jotka jokaisen tulisi tietää. Hän esimerkiksi määritteli pakolaisen korostaen sitä, miten pakolainen muuttaa vieraaseen maahan vain hakemaan turvaa, koska jokin tekijä kuten sota, ihmisen uskonnollinen vakaumus, poliittinen näkökanta tai seksuaalinen suuntautuminen uhkaa hänen turvallisuuttaan. Hän totesi myös, että jokainen pakolainen varmasti palaisi kotiin, jos se vain olisi olosuhteiden puolesta mahdollista.

Voisitko itse kuvitella pakenevasi omasta kotimaastasi ilman takuuta paluusta? Muun muassa tätä Rachel Lauvik pani meidät pohtimaan esityksensä edetessä. Rouva Lauvikin, tai tuttavallisemmin, Rachelin tapa ottaa yleisö haltuun oli ihailtavaa. Hän hyppi ja ilmeili sekä kosketti katsojia niin kirjaimellisesti kuin myös tunnetasolla. Kun hän kysyi katsojilta, mitä ottaisimme mukaan, jos joutuisimme pakenemaan kotoamme, hän pyysi lupaa kurkata erään katsojan laukkuun. Kun lupa oli saatu, Rachel nosti laukusta esiin passin, todistuksen olemassaolosta. Tällä tavoin hän huomautti, kuinka henkilöllisyys ei ole itsestäänselvyys kaikille, ja kuinka sitä pitäisi osata arvostaa. Maailmassa on myös niitä, joilta henkilöllisyys puuttuu. Nostamalla passin esiin, hän havainnollisti, miten yksi paperi voi antaa ihmiselle merkityksen.

Kaikki eivät ole saaneet alun perinkään kansalaisuutta, joltakulta passi on voitu varastaa tai se on voinut hävitä raskaalla matkalla. Kuitenkin edes turvapaikkaa on vaikea saada ilman, että voi todistaa henkilöllisyytensä. Ilman henkilöllisyystodistusta lapsi ei pääse kouluun, ei usein lääkäriinkään tai ilman henkilöllisyystodistusta ei saa laillista työpaikkaa tai pääse edes naimisiin.

Rachelin puhe herätti paljon ajatuksia ja johti moniin tärkeisiin oivalluksiin. Hänen puheenvuoronsa jätti ajatuksiimme ja mielipiteisiimme varmasti pysyvän vaikutuksen. Rauhattomuuksien jatkuvasti lisääntyessä UNHCR:n kaltaisen järjestön toiminnan tärkeys vain korostuu. Olisi hienoa, jos kaikki ymmärtäisivät näiden asioiden vakavuuden ja haluaisivat olla mukana selvittämässä rauhattomuuksia ja niistä syntyviä ongelmia, kuten lisääntyvää tarvetta auttaa pakolaisia. Avun tarjoamisen lisäksi olisi hyvin tärkeää miettiä, kuinka maailman rauhattomuudesta syntyviä ongelmia voitaisiin yrittää ehkäistä.

Miksi siis suhtaudumme Suomessa pakolaisiin niin negatiivisesti, jopa epäinhimillisesti? Tätä lähdimme Geneveen asti pohtimaan ja saimme Racheliltä ohjeistusta siihen, miten meidän tulisi toimia omalta osaltamme parantaaksemme pakolaisten oloja Suomessa: Jos näet kaupassa pakolaisen lukemassa vieraalla kielellä kirjoitettua tuoteselostetta, mene ihmeessä auttamaan häntä. Opeta hänelle suomea tai kysy, tarvitseeko hän kenties ystävää, sillä sinä saatat olla jonain päivänä aivan samassa tilanteessa, toivoen edes yhtä ainutta auttavaa kättä tai ystävällistä hymyä. Pakolainen ei tahdo mitään muuta kuin apua päästäkseen jaloilleen, jotta voisi kotiutua uuteen maahan tai olosuhteiden salliessa kävellä takaisin kotiin.

Mirkka Ikonen,

Milka Mahrberg &

Sonja Matilainen

Jyväskylän Lyseon lukio 16.11.2015