Ensimmäisen kerran kun kuulin siitä, että me menemme Punaisen Ristin museoon, luulin että se tulee olemaan samanlainen kuin kaikki museot. Vanhoja tavaroita, jotka kertovat pikkuisen järjestön historiasta. Olinkin väärässä, siellä oli kaikenlaista, mitä en ollut ikinä nähnyt. Se herätti tosi vahvoja tunteita minussa.
Museossa oli kolme eri osaa: ensimmäinen osa kertoi järjestön historiasta ja ihmisistä, jotka ovat olleet vankina muissa maissa ensimmäisestä maailmansodasta nykypäivään asti. Olin hyvin liikuttunut, kun näin niitä tavaroita, mitä kukin vanki oli tehnyt vankiloissa. Se oli myös hyvin surullista, kun jotkut heistä eivät edes ansainneet niitä tuomiota.
Toinen osa oli sukulaisista, jotka sota oli erottanut ja siitä miten CSIS yrittää auttaa heitä löytämään kadonneita tai kertoo heidän kohtalostaan. Hädässä olleiden kärsivien ihmisten kohtalot päättyi joko hyvällä tai pahalla tavalla.
Kolmas osa oli pikku opetus siitä miten pitää toimia hätätilanteessa.
Museossa oli myös väliaikainen taide näyttely Mahadma Gandhin hengessä väkivallattomuuden puolesta. Näyttely oli tosi kaunis. Siellä oli 400 vuotta vanhoja maalauksia. Itse olin myös hyvin vaikuttunut niistä, monia kuvista en ollut ikinä nähnyt aiemmin. Koskettavat valokuvat rauhanomaisista vapaustaistelijoista kertoivat koskettavaa tarinaa hiljaisella tavallaan.
Punainen Ristin museo kertoi paljon, ja järjestöllä oli oma tarinansa omassa museossaan. Se näytti kuinka paljon se antaa humanitaarista apua hätää kärsineille ihmisille katastrofitilanteissa, pienissä ja suurissa. Jokaisen eri kulttuurissa olevan ihmisen tarina oli järkyttävä ja koskettava. Järjestön toiminta perustuu pitkälti vapaaehtoisuuteen.
Museokäynti oli ensimmäinen kertani tutustumassa järjestöön. On ihanaa nähdä eri puolella maapalloa tuhansia käsiä, jotka ovat valmiita auttamaan.
Jokaisille museokävijälle annettiin pienet laitteet ja kuulokkeet, jota kuunneltiin omaan tahtiin koko tutustumisen ajan englanniksi. Osa tarinoista käynnistyi, kun pani oman kätensä ihmisen kokoisen projisoidun hahmon käden päälle. Kaikkiaan 12 ihmistä eri puolilta maailmaa kertoi meille silmästä silmään virtuaalisesti tarinansa, Kaikki oli kiinnostavaa ja sydäntä särkevää.
Yhdessä seinässä näytettiin kuvia Ruandan sisällissodassa orvoiksi jääneistä pikkulapsista, joilla ei ollut vanhempia. Kuvat täytti koko seinän.
Tutustuessani eri osiin, ajattelin että voi maailma olla julma, mutta kansainväliset järjestöt kokoavat ihmisiä tekemään hyvää niille, joita luonnonkatastrofit, sodat tai sorto estävät elämästä normaalisti.
Opintomatkamme vierailut saivat minut vakuuttumaan siitä, että haluan opiskella niin, että voin itsekin työskennellä joskus jossakin humanitäärisessä järjestössä.
Mariama Gassama, Jyväskylän Lyseon lukio 17.11.2015