Ajattelin nyt kirjoittaa vähän kulttuurishokistakin, jatkan sitten kun asioita tulee lisää. Ja yritän olla kirjoittamatta esseitä, kuten tapanani on ja on ollut.

Kulttuurishokkihan tarkoittaa sitä, miten sopeudumme vieraaseen kulttuuriin. Sopeutuminen toisiin olosuhteisiin yleensä aiheuttaa stressiä, ja voimme oirehtia sitä psyykkisesti tai jopa fyysisesti. Jokaisella ihmisellä (ja jokaisessa tilanteessa) nämä oireet ovat erilaisia – toisilla voimakkaampia kuin toisilla. Aina ei tarvitse siirtyä toiseen maahan. Kulttuurishokkia syntyy myös esimerkiksi vaihtaessamme työ- tai opiskelupaikkaa.

Kulttuurishokista löytyy neljä eri vaihetta: Honeymoon eli kuherruskuukausi, kynnysvaihe, sopeutuminen sekä paluushokki. Ensimmäisessä vaiheessa kaikki on aivan kuin uudessa suhteessa: vieras kulttuuri nähdään positiivisessa valossa ns. vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Huonoja puolia ei tule huomattua.

Seuraava vaihe, kynnysvaihe alkaa näyttää jo elämän realiteetteja. Pienet asiat alkavat ärsyttää. Se voi olla ihan vain sitä, että ovet avautuvat väärinpäin. Uuden kulttuurin huonot puolet ja elämässä ilmenevät ongelmat alkavat tulla esiin. Tämä näkyy väsymyksenä, masennuksena ja koti-ikävänä. Sitä yleensä helpottaa, jos on joku, jolle purkaa sydäntään tai jonka kanssa verrata näitä kokemuksia.

Sopeutumisessa ihminen alkaa tuntea itsensä kotoisaksi uudessa paikassa, hänen on helpompi kommunikoida ja ymmärtää myös non-verbaaleja viestejä sekä syitä käyttäytymisen takana, eri tilanteissa on helpompi tulla toimeen ja niitä tautstoja muutoinkin alkaa jo löytyä.

Viimeinen vaihe, paluushokki syntyy tietysti siirryttäessä takaisin koti-kamaralle, jos sinne tulee palattua. Tämä voi joskus olla jopa suurempi shokki kuin lähtiessä. Oma kulttuuri voi näyttäytyä vieraalta kun kokemuksia ja tapoja on tarttunut takkiiin enemmän kuin on huomannutkaan. Jos lähdöstä on kulunut pitkä aika, on mahdollisesti myös kotimaassa tapahtuneet muutokset aiheuttavat stressiä. Tämä voi näkyä myös kielellisesti – aina ei ole helppo ”kääntää aivoja” takaisin toiseen suuntaan. Itse puhuin mm. pankkirikosta kerran tarkoittaessani vararikkoa.

Malleja on yleensä monia, tähänkin löytyy myös niin sanotun ABC -malli Affective adaptation, Behavioural adaptation, Cognition). Halutessasi voit sen googlettaa, en tätä ala nyt sen syvemmin käsitellä.

Epäilen, että paluushokki tulee olemaan tälläkin kertaa itselleni pahin. Toiset aina hehkkuttavat kotiin pääsemistä, mutta itse alan siinä vaiheessa miettiä että mihin seuraavaksi. Uskoisin että tällä kertaa jo ilmaston muutos tekee tehtävänsä: pari kymmentä astetta taitaa tulla lämpöeroa siitä maiseman harmaannuttamisesta puhumattakaan. No, tästä voin turista sitten palattuani. Ehkä.

Itselläni Honeymoon -vaihe on kyllä ainakin nyt päällä. Aurinko paistaa, ihmiset ovat ihanan puheliaita ja muutoinkin ihanania, kaupoista löytyy jos jonkinlaista syötävää ja kolttua, kieli sujuu jotenkin ja muutoinkin aurinko paistaa sekä ulkona että pään sisällä. No, ne negatiiviset jutut tiedostan realisminkin puitteissa jo. Erilaista on, mutta niin se kuuluukin. Mutta ainakin vielä on tunne, että tänne voisi vaikka jäädä…

Välillä alkaa jo pikkuhiljaa pukata kyllä kynnysvaihetta vaihe päälle. Vai onko se realismia vai mitä. Korttelin juoppo flamencolaulaja ei ole enää klo 1 yöllä kovin eksoottinen tapaus, ja välillä tekisi muutoinkin heitellä mätiä tomaatteja kadulla yöllä pölöttävien ihmisten niskaan. Ikkunoiden (ja rakennusten ) tiivistys ei ole Suomi -luokkaa. Juoppo laulajasetä tosin laulaa flamencolauluja ihan hyvin ja on hyvää huvia seurata, miten setä tappelee välillä itsensä kanssa ja sitten lehtikioskin myyjän kanssa siitä, että saako olutta vai ei. Tosin tuo kadun mölötys loppuu yleensä klo 1 ihmisten mennessä nukkumaan. Täällä kadut ovat sitten siitä lähtien tyhjiä tuonne yhdeksään aamulla. Kahdeksalta ei ole ruuhkaa, eikä juurikaan töihin meneviä ihmisiä samassa mittakaavassa kuin meillä. Aurinko laskee niin mennään nukkumaan ja aurinko nousee niin herätään. Simppeliä, luonnollista ja ihailtavaa. Itselläni tuo sisäinen suomalainen kelloni tosin vähän vielä purnaa vastaan niiden mätien tomaattien muodossa.

Niin ja toinen asia, mikä pistää silmään. Johtuu ehkä isosta kaupungista, ehkä välinpitämättömyydestä, kulttuurista tai mistä lie, mutta näitä en siedä: Yhtenä iltana noin kymmenen vuotias poika rikkoi alhaalla kadulla yleisöpuhelimen ensin hakkaamalla ja sitten tunkemalla sinne paperia. Vierestä katseli ohikulkijat ja 3 aikuista, joista yksi oli lehtikioskin täti. Joku tuli tämän tapauksen jälkeen soittamaan puhelimella ja kun meni valittamaan lehtikioskin tädille, hän vain selitteli jotain ja nosti harteitaan. En sitten alkanut huutaa ikkunasta pojalle, vaikka mieli olisi tehnyt.

Kaupassa kyllä mulkaisin parikin kertaa, kun pikkutyttö söi katkarapua kassajonossa ja aivan pokkana kuori ravun siihen lattialle pylvään viereen. Kukaan ei ensin sanonut mitään, mutta ilmeisesti mulkoiluni herätti vieressä olevan isän omatunnon tai jotain ja hän jotain tytölle mainitsi asiasta. Ei mulkaissut minua takaisin sentään. Ja tyttö jatkoi katkaravun kuorintaa. Älytöntä ja uskomatonta!