Taitaa olla aika kaivaa yliopiston professorini Liisa Salo-Leen kirja Me ja muut taas esiin muistin virkistämiseksi. Ja kaivella muitakin muistin syövereitä. Kulttuurierot pitäisivät olla jo jonkinlaisena itselläni selkärangassa mutta aina ne kuitenkin yllättävät. Keväällä alkanut episodi kertoo tästä.
Ulkomaille työssäoppimaan lähtevät opettajat tietenkin ensin tekevät hakemuksen halustaan hakeutua uusiin ympyröihin. Sen lisäksi pitää tehdä sopimus tulevan työpaikan kanssa, ennen kuin voi tilata esim. lentolippuja. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta eipäs ollutkaan.
Ensimmäiset englanninkieliset versiot työsopimuksista lähetin toukokuun alussa paikallisen koulun yhteistyöopettajalle, joka avusti asioissa. Siinä vaiheessa työpaikkoja piti olla kaksi. Meni muutama viikko. Omaan kärsimättömän luonteen, mutta kiire piti minut pois kyselemästä. Seuraavaksi tuli viesti, jossa pyydettiin samat sopimukset espanjaksi. No, olisihan se pitänyt tietää. Sopimus käännettiin ja lähetettiin parin viikon päästä uudelleen. Kesäkuu ja loma alkoi. Sitten tuli tieto, että vain toinen työpaikka on mahdollinen. Ei siinä mitään, kunhan sen sopimuksen olisi saanut. Aloin jo kysellä sopimuksen perään. Painotin, että tarvitsemme ainakin sen englanninkielisen allekirjoitettuna. Kesä meni. Pari edullista, varaamaani asuntoa meni sivu suun. Aloin pelätä, ettei asuntoa löydykään. Lentoliput alkoivat kallistua. Hermot alkoivat olla hiilloksen puolella. Loppujen lopuksi sopimus tuli elokuun alussa sähköpostiini. Espanjaksi.
No, eihän siinä mitään. Pyydän sitten kasvokkain sopimusta englanniksi. Lähes kasvottoman muukalaisen toiveisiin ei ehkä ole välttämätöntä sopeutua, mutta jos tähän tutustuu niin sitten voi sen sopimuksenkin tehdä englanniksi? Lennot löytyivät Ryanairilta edullisesti vielä elokuun puolen välin jälkeenkin ja asuntokin löytyi vielä suhteellisen edullisesti. Huh.
Joka tapauksessa tämä on hyvä osoitus Trompenaarsin universalismista ja partikularismista. Suomalaiset tukeutuvat aika paljon sääntöihin ja noudattavat niitä lähes joka tilanteessa. Niin kuin minä. En voinut mitenkään tilata lippuja ja varata asuntoa, ennen kuin sopimus oli varma. Sopimus on aina sopimus, se sitoo ja sellainen kuuluu olla. Jos sopimusta ei olisi tullutkaan, olisin varmasti löytänyt työpaikan, mutta enhän minä nyt ilman sopimusta voi… Enkä se ole pelkästään minä, joka sitä sopimusta vaatii.
Espanjalaiset taas kuuluvat enemmän partikularismin piiriin. He arvostavat sääntöjä enemmän suhteita ja huomioivat joka tilanteesta niihin liittyvät erityisolosuhteet. Eli jos juttelen mukavia, teen naamataulustani tutun niin sopimuskin varmasti taittuu englanniksi. Eikös niin.
Ja jos nyt tarkkoja ollaan, niin kyllähän tämä menee myös erilaisten aikakäsitystemme piikkiin. Suomalaiset ovat sellaisia aikataulutettuja robotteja (yleensä vaikka oppitunneilla se ei aina ole nähtävissä). Perinteisesti suomalaisessa kulttuurissa on aina ollut oleellista pitää kiinni projektien deadlineista ja olla ajoissa joka paikassa. Tätä arvostetaan myös ulkomailla – suomalaiseen voi luottaa tässäkin asiassa. Ja rehellisesti sanotaan, jos aikataulu tökkii. Jopa hurjat kaksi päivää. Toisen kulttuurin heepot eivät välttämättä edes noteeraisi, että ”ups, menipä kaksi päivää enemmän”, koska se olisi ollut oletusarvo. Tosin tämä voi tuoda myös hieman huvittaviakin sivujuonteita. Musitan joskus olleeni tapakouluttaja Helenan (sukunimeä en valitettavasti nyt muista) kurssilla. Hänellä on pitkä historia eri suurlähetystöissä toimisesta. Mieleeni jäi kuvaus siitä, kuinka vieraat menivät suomalaiseen tapaan juhliin klo 19, kun kutsussa niin luki. Lopputulema: emäntä tuli vastaan papiljotit päässä. Ja kaikki muut saapuivat paikalle vähintään puoli tuntia – tunnin ”myöhässä”…
Espanja kuuluu enemmänkin sinne toiseen päähän – syklisen aikakäsityksen omaaviin kulttuureihin. Ajalla ei niinkään ole alkua eikä loppua vaan se virtaa loputtomiin. Tämä espanjalainen piirre on varmaankin kaikille tuttua manjana -meininkiä.
Niin ja loppukaneettina. Siitä on pitkä aika, kun olen käsitellyt ihan oikeasti kulttuurienvälisen viestinnän asioita (muuta kuin käytännössä)ja käyttänyt siihen liittyviä aivonystyröitäni ihan ajatuksen kanssa. Pyydän siis kulttuurihemmoilta sellaista pientä tulkintaa, jos riisit ja pastat vähän menevät sekaisin. Ruokaa nekin molemmat ovat. Yritän tarkistella asioita, joista en ole ihan ”sikavarma”, mutta uskoisin, että nämä perusasiat jokseenkin selkärangasta löytyvät. Opin siis tätäkin uudestaan. 🙂